Kirjoitin eilen näin (niin kuin kirjoitan aina)

Mystinen metodi on leikki.

Kirjoittaminen koettelee rajojani, tai koettelen niitä kirjoittamalla. Päivätajuntani on hahmoton ja unissani esiintyvät hahmot muuttavat muotoaan: kadunvarsiterassilla haastateltu näyttelijätär muuttuu valkoiseksi teatterinaamioksi, joka lentää huntu liehuen sinitaivaalla. Jokainen ihminen uhkaa muuttua kuvaksi tai ajatukseksi, myös minä itse.

Tämä on ehkä jonkinlainen hätähuuto. Yksityisen kokemusmaantieteeni ja sanamusiikkini ulkopuolella en ole (enää) paljoa mitään, en vaikuttava, en osallistuva. Olen suhteellisen avuton enkä mitenkään kehuttavan vahva.

Lyyrinen essee on niin näkymätön laji, että realistin on hankala innostua, jos löytää omasta tekstistään lupauksen sellaisesta.

Julistaisinko: kirjoitan kunnes murskakritiikki herättää.