Pikku-Pietari

Mietin Helsinkiä. Kruununhaassa on toisinaan merkillinen, eksyttäviä muistijälkiä jättävä valo. Ei liene tarkoitus, että kirjoittamalla saisi siitä otteen. Tarkoittajaa ei ole, on korkeintaan kartoittaja.

Ehjähkö fragmentti

Maailmaa ei voi ajatella valmiiksi. Siksi minua hieman puistattaa silkka ajatuskin pitkän fiktio- tai asiaproosan kirjoittamisesta. En halua narrata lukijaa narratiiviin, en kaapata hänen ajatuskulkujaan; haluan pikemminkin katalysoida hänessä heureka-tiloja, jotka rikkovat lukurauhan. Enkä tahdo tehdä tätä laskelmoidusti vaan spontaanista halustani jakaa jotain mieleni levottomuudesta ja levottomuuteni mielestä. Tässä tehtävässä ei inspiraatiota voi korvata.

Taide tai kirjallisuus tai jokin

Sen merkitys kasvaa mutta se kasvaa yötä kohti. Yhä epätoivoisemmin se yrittää hoitaa unen virkaa unettomassa maailmassa.

Malli ja oppiminen

Luen unessa monenlaisia kirjoja. Olen lainannut ne kirjastosta. Luen kotona (vanhempani ovat yhä elossa), luen kirjastossa, jonka hyllyt on osittain peitetty vanerilla sisäskeittaustarkoituksiin. Luen esseeteoksen, jossa kommentoidaan huvittuneesti aiemmin lukemaani esseeteosta ja etenkin sen alkupään tekstiä, jonka nimi on suunnilleen ”Yksinkertainen tekoälyelokuvan tekijänoikeusmalli”.

_________________________________

Olen siirtänyt itseilmaisuani liiaksi sosiaaliseen mediaan. Jyrki Pellinen on oikeassa: semmoinen luo estoja. Kokemus puhuu, sepä juuri, muttei missä tai miten tahansa. Minun on palattava muistikirjoihin, tällaisiin julkisiin ja tietenkin yksityisempiin, on palautettava kirjoittamiselle sen omaehtoisuus, sen alkuperäisin velattomuus, jonka aavistan vielä vaivoin ja unen rajamailla.

(Minun on palattava siihen kokemukseen, että olen vähän hölmö, jotta voin edes kysyä tai aavistella syitä.)

Kello on siirtynyt haudan suulta

Tänä pääsiäisenä saamme juhlia kirkollisen ja maallisen kalenterin harvinaista samanvaiheisuutta ja sopusointua.

Vierähtäisipä kivi sydämeltäni.

Epäperäisyydestä

Kulkuvitsit, luokkakantaisuudet ja muoti-ilmaisut eivät ole koskaan tahtoneet tarttua minuun, eikä oikeastaan ammattikielikään. Etsin oikeaa ilmaisua aina jostain muusta, subjektiivisemmasta ja sekavammasta hakuavaruudesta, jossa ajaudun helposti umpikujiin. Olen tässä mielessä neuroepäprosaisti.

En ole varma, tarvitseeko minusta (epä)kirjoittajana tietää juuri muuta.

Latteus ja selviö

En suostu ottamaan mallia. Siksi olen epäonnistunut mittavissa ja mitattavissa asioissa, ja siksi olen ehkä onnistunut pienissä. Olen tässä aikani ja kasvuympäristöni tuote, enkä ole muuta kuvitellutkaan.

Mitään isoa ei kannata tehdä omin päin. 

Kun menetin uskoni jäljentämiseen, en saanut tilalle jäljittelyn halua. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut rohkaistu. Sille oli naurettu.

Mutta pääomani ei ollut omani.

Tempus

Vaikka olen koettanut perehtyä poetiikkoihin ja sanankäyttöön, en ymmärrä kertomisesta paljoakaan. Sen saatan kuitenkin havaita, että yksikön kolmannen persoonan imperfektin viljelyssä on jotain rauhoittavaa.

Imperfektihän on oikeastaan väärä termi, vaikka onkin vakiintunut. Preteriti olisi osuvampi, mutta sekin vihjaa vähän toisenlaiseen tempusjärjestelmään. Oli miten oli, kyseessä on ”simple past”, joka yhdistää meitä pohjoiseurooppalaisia. Menneisyyden yksinkertaisuus, se mikä ilmeni ja meni.

4*3*2*1+2000

 

Hapan maa, happamat juuret

Aivan kuin olisi olemassa luterilais-individualistista hermetisismiä, jonka mystisen ytimen voisi kiteyttää seuraavasti: ”Kristus kärsi minun puolestani, jotta kenenkään muun ei tarvitsisi.”

(”Hermetisismiä”,  siis hermeettisesti suljettua ja itseriittoista, ei mihinkään ns. hermetistiseen traditioon perustuvaa.)