30.12.25

Viktström

Toimiston työpöydän korokkeesta ponnahtaa mekaanista, pitkäliikkeistä nappia painamalla taskukokoinen muistikirja joltain takavuosikymmenten ajast’ajalta. Summassa valitsemani kirja on kulunut ja varsin arkisen näköinen, mutta se paljastuu toimitetuksi kokoelmaksi ilmeisesti toimiston työntekijöiden piirroksia ja maalauksia. Kuvia, jotka ovat varsin pieniä (niitä mahtuu sivulle kaksi), säestää ironisen omanarvontuntoinen, huolellisen huolettomasti vaalitusta ammattiylpeydestä kertova tekstikommentaari. Huomioni kiinnittyy akvarelliin tai tussilaveeraukseen, jonkinlaiseen haikean surrealistiseen pilakuvaan. Siitä hahmottuu hämyinen kujanäkymä. Kahdesta hahmosta vasemmanpuoleinen on hintelä ja kiharahiuksinen, ja vaikkei se ole juuri varjoa tai musteläiskää yksityiskohtaisempi, sen tunnistaa varsin helposti – ei suinkaan arkkipiispa John Vikströmiksi vaan John Viktströmiksi (älkää kysykö tai kysyköä unelta.) llmaisen aiheetta häiritty Viktström nimittäin toteaa kuvatekstissä ärtyneenä: ”Skjut dig med vikt om du vill.”


On jokseenkin surkuhupaisaa, kuinka paljon sanoja tuollaisen hyvin lyhyen unlkohtauksen kuvaaminen vaatii. Ollsivatpa haltuuni uskotut sanat jo valmiiksi oikean kokoisia ja muotoisia. Osaisinpa käyttää niitä vaivattommin kuin valvetodellisuudessa osaan.


Pohjamielikuvieni, muistojeni ”toimistolaiset” ovat pohjattoman kyvykkäitä, ällistyttäviä ja kadehdittavia, vaikka nöyryyteni, alemmuuteni ja yllättyneisyyteni ehkä ilmenevätkin unissa hieman karrikoidussa muodossa. Unissa tuo parempansa kohtaaminen kuitenkin toteutuu taatummin kuin tiedotusvälineissä, jotka ruokkivat laskelmoidulla keskinkertaisuudellaan yleisönsä itsetyytyväisyyttä.


Toki voi väittää, että uninäky on kaikkine vetoavuuksineen eräänlainen kiusaus: eihän tuossakaan, minkä kuvasin, ollut mitään järin realistista tai koherenttia. Silti en kykene sivuuttamaan omien unieni kykyä piirtää uudelleen mahdollisen kokemuksen rajat ja ilmaistavissa olevan piiri. En kykene.

9.12.25

Itsenäisyyspäivänä ja sen jälkeen

Mikäpä olisi isänmaallisempi tapa viettää itsenäisyyspäivää omana itsenään kuin ajaa sateisessa pimeydessä Syrjä-Hämeen sydänmaiden halki. Padasjoki–Kuhmalahti-reitin varrelle osuu mm. Miestämä-niminen järvi.

——

Mikä auttaisi kansakuntaa? Vastaan: tilan antaminen alhaalta ylöspäin vaikuttaville piilo-opetussuunnitelmille, niille, jotka muodostivat ja muodostavat kansansivistyksen ihanteet, sellaisen luterilais-romanttisen yleisen nerouden opin, joka loisti vielä puheessa tietoyhteiskunnasta, tosin hiipuneesti. Vapaamielinen vakaumukseni on, että rikkinäinen puhelin toimii, kunhan se palvelee toiveikasta uteliaisuutta.

[Jälkihuomio klo 18.10: oikeastaan yritän tavoittaa piilo-oppimissuunnitelman.]

7.12.25

Ajasta, minusta

Identiteettini on kaikessa sekavuudessaan pikemmin aikamatkustajan kuin luokkahyppijän. Sana ”aika” on kummitellut blogini nimessä alusta asti, ja taidan kyetä vihdoin näkemään, miksi kiinnityin juuri siihen. Vielä jos kykenisin selvittämään lukijoilleni, miksi kirjoitan niin kuin kirjoitan, niin hankalasti aikaan sijoittuvalla tavalla.

Kasvuympäristöni oli aidosti, vilpittömästi ja varsin rauhanomaisesti vanhakantainen, eikä tässä ole kerrassaan mitään ihmeellistä, kun tajuaa, kuinka nopeasti kaikki muuttui syntymääni edeltävinä vuosina. Ikätovereideni vanhemmat ovat enimmäkseen sodan jälkeen tai ehkä sen aikana syntyneitä, 60-luvun murrokseen ainakin pieneltä osin osallistuneita; omani olivat edellisen vaiheen edustajia, hiljaisia jälleenrakentajia (jotka 90-luvun laman riepottaessa maata saattoivat vetäytyä eläkeviroistaan täysin palvelleina), enkä näistä lähtökohdistani taida vieläkään tietää, millaisella liikkeellä saattaisin uskottavasti hypätä ajan rattaiden kyytiin.