Viktström
Toimiston työpöydän korokkeesta ponnahtaa mekaanista, pitkäliikkeistä nappia painamalla taskukokoinen muistikirja joltain takavuosikymmenten ajast’ajalta. Summassa valitsemani kirja on kulunut ja varsin arkisen näköinen, mutta se paljastuu toimitetuksi kokoelmaksi ilmeisesti toimiston työntekijöiden piirroksia ja maalauksia. Kuvia, jotka ovat varsin pieniä (niitä mahtuu sivulle kaksi), säestää ironisen omanarvontuntoinen, huolellisen huolettomasti vaalitusta ammattiylpeydestä kertova tekstikommentaari. Huomioni kiinnittyy akvarelliin tai tussilaveeraukseen, jonkinlaiseen haikean surrealistiseen pilakuvaan. Siitä hahmottuu hämyinen kujanäkymä. Kahdesta hahmosta vasemmanpuoleinen on hintelä ja kiharahiuksinen, ja vaikkei se ole juuri varjoa tai musteläiskää yksityiskohtaisempi, sen tunnistaa varsin helposti – ei suinkaan arkkipiispa John Vikströmiksi vaan John Viktströmiksi (älkää kysykö tai kysyköä unelta.) llmaisen aiheetta häiritty Viktström nimittäin toteaa kuvatekstissä ärtyneenä: ”Skjut dig med vikt om du vill.”
On jokseenkin surkuhupaisaa, kuinka paljon sanoja tuollaisen hyvin lyhyen unlkohtauksen kuvaaminen vaatii. Ollsivatpa haltuuni uskotut sanat jo valmiiksi oikean kokoisia ja muotoisia. Osaisinpa käyttää niitä vaivattommin kuin valvetodellisuudessa osaan.
Pohjamielikuvieni, muistojeni ”toimistolaiset” ovat pohjattoman kyvykkäitä, ällistyttäviä ja kadehdittavia, vaikka nöyryyteni, alemmuuteni ja yllättyneisyyteni ehkä ilmenevätkin unissa hieman karrikoidussa muodossa. Unissa tuo parempansa kohtaaminen kuitenkin toteutuu taatummin kuin tiedotusvälineissä, jotka ruokkivat laskelmoidulla keskinkertaisuudellaan yleisönsä itsetyytyväisyyttä.
Toki voi väittää, että uninäky on kaikkine vetoavuuksineen eräänlainen kiusaus: eihän tuossakaan, minkä kuvasin, ollut mitään järin realistista tai koherenttia. Silti en kykene sivuuttamaan omien unieni kykyä piirtää uudelleen mahdollisen kokemuksen rajat ja ilmaistavissa olevan piiri. En kykene.
