Kevennein mielin

Sanat leikkaavat toisiaan, yleiset tasot.

Valaisevan pinnan valossa kirjoitan sille.

Tästä kaikesta on tullut luonnollista, niin minustakin.

Tolkun ihanteet

Kun haluan kirjoittaa vapaasti, haluanko vapauttaa lukijanikin? Mitä varten? Miksi suhtaudun vapauteen kuin vakaaseen instituutioon? Miksi nihilistisimmillänikin haluan palvella jotain henkisempää kuin reaalivalta? Mikä on se arvokkuus, jonka nimissä jätän nämä kysymykset helposti kysymättä?

Runoilija saa näyttää, esseisti joutuu kysymään. Runoilija joutuu näyttämään, esseisti saa kysyä. Ei kai ero ole tämän syvempi tai tätä vähemmän filosofinen.

Neurokaiho

Sillä, että lahjakkaimmiksi mieltämäni ja syvimmmim ihailemani eivät yleensä ole menestyneimpiä vaan kaikkea muuta, saattaa olla jotain tekemistä ns. neuroepätyypilisyyden kanssa, vaikka tällaisenaan tämä otaksuma on näennäiselitys. Nämä ihmiset ovat järjestään eksyksissä etulinjan (avantgarden) takana. Miten kertoa heistä? Miten osoittaa kunnioiitusta ja solidaarisuutta? Tänä kysymys on minulle lähes elintärkeä ja toivottavasti osoitettavissa syväksikin.

Mieleen juolahtanut anagrammieepoksen (yksi otsikkomaisimmista):

takaisku runon eturintamassaj

Uuden vuoden pulauksia

Tehtäväni on kirjoittaa vaivalloisesti. Pelkään puhuvani pötyä. Pelkään paljastuvani papukaijaksi.

Uniradiossani keskustellaan kielestä ja kirjallisuudesta, ei suinkaan matematiikasta, jota ihailen vanhasta tottumuksesta mutta myös pelkään niin kuin kaikkia itseä suuresti muokkaavia ja ryhmään initioivia harjoituksia. Kielen sain ennen kuin minulta kysyttiin mitään. Kiitos vain.

Erillään erehtyy, ei muuta.