Tyydyttävähkön eksentrisesti

Osoitan mielenkiintoa moniin asioihin, ja moni autistissävyinen ihmettelijä näyttää kokevan minut suhteellisen helposti lähestyttäväksi (kas kummaa). En aina tiedä, mitä tehdä noilla kaikilla asioilla tai miten orientoitua järkevästi ihmisvirrassa tuontapaisen kontaktiherkkyyden varassa, mutta kroonisen laaja-alaista kiinnostustani erityiskiinnostuksiin en pysty kiistämään. Puheitteni ja kirjoitusteni sisältöön vaikuttaa käsitykseni siitä, miten ja millä ehdoin pystyn tekemään omasta tavastani kiinnostua asioista toisiakin kiinnostavan, ja tämä käsitykseni, näin väitän, on käytännössä sekä kokemukseen pohjautuva että hiukan epätavanomainen – niin kuin tämä päivityskin.

Kevennein mielin

Sanat leikkaavat toisiaan, yleiset tasot.

Valaisevan pinnan valossa kirjoitan sille.

Tästä kaikesta on tullut luonnollista, niin minustakin.

Tolkun ihanteet

Kun haluan kirjoittaa vapaasti, haluanko vapauttaa lukijanikin? Mitä varten? Miksi suhtaudun vapauteen kuin vakaaseen instituutioon? Miksi nihilistisimmillänikin haluan palvella jotain henkisempää kuin reaalivalta? Mikä on se arvokkuus, jonka nimissä jätän nämä kysymykset helposti kysymättä?

Runoilija saa näyttää, esseisti joutuu kysymään. Runoilija joutuu näyttämään, esseisti saa kysyä. Ei kai ero ole tämän syvempi tai tätä vähemmän filosofinen.

Neurokaiho

Sillä, että lahjakkaimmiksi mieltämäni ja syvimmmim ihailemani eivät yleensä ole menestyneimpiä vaan kaikkea muuta, saattaa olla jotain tekemistä ns. neuroepätyypilisyyden kanssa, vaikka tällaisenaan tämä otaksuma on näennäiselitys. Nämä ihmiset ovat järjestään eksyksissä etulinjan (avantgarden) takana. Miten kertoa heistä? Miten osoittaa kunnioiitusta ja solidaarisuutta? Tänä kysymys on minulle lähes elintärkeä ja toivottavasti osoitettavissa syväksikin.

Mieleen juolahtanut anagrammieepoksen (yksi otsikkomaisimmista):

takaisku runon eturintamassaj