2.1.19

Rakas äitimme näki viimeisen joulunsa.


Järjestelen sanoja puolustuslinjoiksi, mutta ne eivät riitä. Ketään en päästä lähelleni, päästä käsin hallitsen tämän mielen tilaa. Samaan aikaan tuuli ulvoo ja pyry pyörteilee – tuntuu suhteellisen lämpimältä ja sikäli sympaattiselta todeta tämä, vaan entä sitten? Ilmoittauduin puolittain läsnäolevaksi, tein myönnytyksen empirialle, kuka uskoo tai kenen tarvitsee uskoa? 

Olen oppinut kirjoittamaan kohtalaisen luontevasti virtailevaa sanamusiikkia, mutta heti kun korvani erottavat sen, silmäni näkevät, miten yksinäisestä lasihelmipelistä siinä on kyse. Voisin kirjoittaa loputtomasti tietyllä ylvään vetäytyvällä tyylillä, toivoa arabeskini lopulta kattavan kaiken kuin kuura, huurre, riite, härmä.

1 kommentti:

tommi kirjoitti...

Osanotot! Kuulin asiasta vasta nyt täällä.