Rusotus

Luin vanhaa kirjaa*, kunnes univelka ja ikänäkö voittivat. Näin teräväpiirtounia muun muassa piirtämisestä. Heräsin, kun päivä alkoi sarastaa. Otin kuvan kesämaisemasta. Tein havainnon ja metahavainnon ja huomasin miettiväni romantiikan symbolien säröjä ja viattomuuden häivähtävyyttä: Kun panee huvikseen merkille, millä tavoin aamuruskon valo imartelee vaalea ihoa, ei voi kuin hätkähtää, miten lähellä hempein kepeys ja historian rikinkatku ovat toisiaan. Trauman leimaamissa troopeissa, joiden alueelle aistimukset toisinaan eksyvät, vastakkaisten affektien etäisyys ja sitä myöden liikkumatila käy olemattomaksi. Itse valokin on toki äkkiä ohi. Rusotusta on turha pysyttää.

*Zweig, Eilispäivän maailma