3.12.21

Rankahkosti

 Ylpeyteni kieltää minua luottamasta itseeni.


Tai ainakin henkimästä itseluottamusta.


Tällaista on olemassa ainakin luterilaisessa kulttuuripiirissä, luultavasti myös esimerkiksi Japanissa, jota en kuitenkaan tunne niin hyvin, että uskaltaisin väittää… Sekä itsen että toisten varaan laskeminen – etenkin julkinen sellainen – on riski määrätynsisen kunniantunnon kannalta. Vaatimattomuuden panssari suojaa vastaisilta nöyryytyksiltä (”nöyryyttäyksiltä”, kirjoitin ensin, kuohuttava sana). Vaikutuksen tekeminen on etuilua.


——

Tuo alkulause ei ollut ensimmäinen versio. Voisin varioida sitä monin, vaihtaa painotusta ja näkökulmaa, ja aina löytyisi uusia, niin, näkökulmia, painotuksia, aspekteja, nyansseja.

Mikä ”terve itseluottamus” ylipäätään on? Jonkinlainen sdpimus, jonka yksiö allekirjoittaa pikemmin ympäristön kuin itsensä kanssa, puhuttiin miten puhuttiin.

Entä jos esimerkiksi sanoisin: ”Vakaumukseni kieltää minua luottamasta itseeni.” Kahta harvempi vakuuttuisi, nykypäivänä.


Ei kommentteja: