Tempoi

Joskus herätessä, suuruudenhulluuden ja valveen rajalla: runoilijana
koetan tehdä ihmeen, kantaa vastuun kaikesta hulluudesta minussa.

En usko kantaaottavuuteen, kannat on otettu.

Toiminta kannattaa, runo kelluu virrassa ja sen liikkeet näyttävät hidastuneilta.

Muistutan itseäni, etten kehdannut kysyä aikuisilta, mitä he tekevät. Kysyn itseltäni.

Kysyn: yhäkö, näinkö?

Päiväkirjansa yksityisetsivä, tutkiva journalisti.

Valo pyrähtää huoneeseen kuin nuori harjoittelija. Näen hänessä omat merkkini.

On vaikea katsoa ulos. Siksi keksittiin luonto ja arkkitehtuuri.

Ystäväni ahdistuskohtaus väistyi, kun hän näki kireästi vyötetyn naisen korkoineen kiirehtimässä edeltämme alas portaita. Eräs kokemuksen muoto.

Kaikki on selvää paitsi kokijalle, kontrolloimattomalle koehenkilölle, vapautensa vaiheilla tempoilevalle.

Enää ihminen on selittämätön, jumaluus,
minä itse sen viimeinen, koominen nimi?

Ulos on vaikea katsoa, silmistäkin.

Kauppakeskuksessa hän epäröi liian pitkään ennen kuin päätti lähteä perään.