Apaattinen välisoitto

Istun asemalla, katson ikkunasta ulos ja yritän ajatella. Mainosruudussa vilkkuvat iltapäivälehden lööpit. Veljeni soitti. Kävelin hänen luotaan koko matkan tänne, hikoilin, muutoin sujui hyvin, kiitos. Kirjastossa en kyennyt esittämään asiaani: ahdistus on kasaantunut. Tiedän, että tämä on ohimenevää, mutta kohta pitäisi tapahtua jotain. Pitäisi vakuuttua, mutta se on mahdotonta. Vapahtua, se on ainut vaihtoehto loputtomasti kasaantuvien odotusten mielitaloudessa. Minun olisi kirjoitettava kirja rajallisuudesta; kaikki hyvät kirjat käsittelevät sitä, väittäisin.

Pahoittelen tämän tilapääpäivityksen tylsyyttä. Tekstin elävöittäminen luisuu helposti erikoisuuden tavoitteluksi. Pärjäisimmekö näin? Seinäjoella on talo, jonka kaupungin pulut ovat valinneet tukikohdakseen: tarkemmin sanoen talon puustonpuoleisen katonlappeen (ja pari lähintä mäntyä). Mitkähän seikat ovat vaikuttaneet valintaan?