Seinäjoki
Olen paikkaihminen, ja siedän huonosti muutoksia. Kissa, te sanotte. Pohjanmaa, sanon minä, ja väitän, etten tunne sitä tarpeeksi hyvin muistaakseni. Arvaamaton joukko tiloja, joista joistakuista täytyisi olla kotoisin. Inspiraatio on sitä, että vaeltelee lapsuuden maisemissa tuulettamassa ummehtuneita aivojen osia. Hetkittäin tunnen oloni vapautuneeksi. Murrosikä, jota saatan nyt seurata sivusta, on unohtamisen aikaa: raivostuttavan ja hellyttävän kömpelö nuoriso parveilee jäykästi ja hilluu pikaruokaloissa.
Seinäjoki on tummaa vaskea, valkoista ja pitkiä vaakalinjoja: onneksi aivan uusin arkkitehtuuri kunnioittaa jälleen paikan henkeä, lakeuden tuimakatsantoista modernismia, jonka viivoihin imeydyn tietämättä, löydänkö takaisin.
Asuin Seinäjoella kaksivuotiaasta suunnilleen siihen asti kuin täytin kuusi, ja myöhemminkin vierailin kaupungissa varsin säännöllisesti. Kuljen Koulukatua etelään ja hellin tunnearvon sirpaleita: paikoillakin on sukunäkönsä, laveampi ja monijuonteisempi kuin ihmisillä; juuri tähän paikkaan liittyy merkityksiä, joista teillä ei ole aavistustakaan! Onko tällainen tunne väärentämätön keski-iän merkki? Kaiken voi väärentää.
4 kommenttia:
Muistaminen on tärkeätä. Ilman muistia ei tule ihmistä.
Minä asuin Seinäjoen Vaasantalossa vain kaksi vuotta, mutta aloitin siellä kansakoulun. Senlaatuinen sosiaalistuminen, siis koulunkäynnin kautta, alkoi siitä, vaikka ensimmäisen opettajani nujuuttaisin kunnolla, jos vielä tapaisin. Onnekseen hän tuskin on enää elossa.
Minä kuljin Keskuskatua yläsalas muun lapsilauman kanssa.
Asuin Seinäjoella ikävuosiani kahdesta neljään. Olenkohan ainoa, jolle tulee kaupungista mieleen sana "unenomainen"?
Voi johtua iästäkin. Varhaiset muistot tuntuvat jotenkin epätodellisilta. Kai siksi, ettei oikein enää tajua silloisia motivaatioitaan.
Syytän kuitenkin myös arkkitehtuuria. Matalia, uusia ja vaaleita taloja, jotka jättivät paljon taivasta vapaaksi ja erityisesti Lakeuden ristiä, jossa kävin kerhoa. Kävin pari vuotta sitten katsomassa sitä ja tuntui edelleen jotenkin psykedeeliseltä paikalta. Erityisesti se omituinen yläpiha ja kellarikerrokset.
Kokemukseni ovat vastaavanlaiset, muistan myös päiväkerhon, joka muistaakseni sijaitsi hämmentävästi ikään kuin kellarissa. Psykedeelistä toden totta, mutta viileän juhlallisessa asussa. Yläpihaan en tosin muista kiinnittäneeni erityistä huomiota vielä tuolloin.
Alvar Aallon tilallinen intuitio on Seinäjoella kulkenut hämmentäviä polkuja. Miten suunnitellaan klassisen ylväs mutta modernin virtaviivainen variantti italialaisesta piazzasta keskelle Etelä-Pohjanmaan lakeuksia? Ainakin entisen seinäjokelaispikkupojan silmissä lopputulos on vahvailmeinen ja hieman epätodellinen.
Arkkitehdit harvoin viittaavat eksplisiittisesti unenomaisuuteen tms. suunnittelun päämääränä, mutta silti on todettava, että tamperelainen arkkitehti on onnistunut visioimaan maakuntakirjaston uudisrakennuksesta jollain varsin seinäjokisella tavalla hypnoottisen; ainut surun aihe ovat Koulukadun varresta puretut vanhat talot, erityisesti vaaleanpunainen funkishuvila, joka katosi uuden kirjaston edustalta.
Romanttisen hybrikseni vallassa selitän asiat itselleni mielelläni siten, että lapsen motivaatiot ovat hienosyisempiä, eivät yhtä karkeiksi käsitteellistyneitä kuin aikuisen. Kielellistymätön aines karsiutuu vähitellen lapsen mielestä ja korvautuu jaetuilla symboleilla ja selityksillä.
Tässä lisää vaalieanpunaisesta talosta.
Lähetä kommentti