Letkeitä maanantaimietteitä
Arki voittaa: kuin ihmeen kaupalla olemisen ihme kaupallistuu. Lentokone lentää näkökenttäni halki oikealta vasemmalle. Minun ei tarvitse astua siihen, mutta jos haluan, voin sepittää matkustajista tarinoita: "Opiskeltuaan bodypump-ohjaajaksi hän muutti Australiaan."
Mutta mitä ihmettä tekisin keksityillä jutuilla: saatan kiinnostua niistä älyllisinä harjoitteina ja mieleni harhailun sivutuotteina (siis unina ja vastaavina), mutta jos alkaisin vakavissani kirjoittaa kertovaa proosaa, todennäköisesti eläytyisin siihen liiaksi ja uupuisin täydellisesti. Uupuisinko väistämättä? Tästäkö syystä tarinoiva mielikuvitukseni lamaantui murrosiässä, ja minkä surun tämä lama mahtaa kätkeä?
Kallistaessaan korvansa luovuudelle kirjoittaja ei valitse vain yhtä asiaa. Hän alkaa hakea suuntaansa uusissa suunnattomuuksissa, omaksua uusia näkökulmia kieleen ja mieleen. Jotkin niistä saattavat osoittautua radikaaleiksi, sellaisiksi, jotka uhkaavat kirjoittajan perustavimpia mielikuvia ja minäkäsityksiä, hänen tunnustamiaan tabuja ja mielenterveysnormeja. Sanottuna tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta kirjoittajan sanomana se on aina koetteilla.
Jos työ muuttuu ahdistavaksi, se ei etene; mutta jos se kiinnostaa edelleen, riittävän rento asenne lankeaa väistämättä opittavaksi.
3 kommenttia:
Ei tule juuri mieleen tapauksia, joissa teos syntyisi kun eletään elämä, josta tulee kirjailija. Yleensä aloitetaan jostakin mistä tulee aloitettua ja assosiaatioketjut ja tarinan sisäinen koherenssi rakentavat jotain, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja liian paljastavalta, koska assosiaatiot eivät koskaan ole satunnaisia. Lapset ja bloggaajat saavat hyviä tuloksia koska eivät välitä.
Kun netti oli nuori, eräs tuttuni suunnitteli kertomussivustoa, johon ei saisi kirjoittaa mitään totta, koska hänen mielestään kukaan ei uskalla paljastaa mitään olennaista ellei koe tarinansa olevan täyttä fantasiaa. Siitä ei tullut mitään, mutta itse päätyi professoriksi. Tämän kirjoituksen perusteella kyllä tilaisin sinulta arkiproosaa, jossa kertoisit nuoruudentraumoistasi. Kryptisen aforistinen tyylisi tuntuu kiertävän sitä aihepiiriä kohteliaalla etäisyydellä, ja vieras tyylilaji voisi myös olla riittävän rajoittavaa vapauttaakseen estoista ja krampeista.
[Juttu oli puristunut yhdeksi kappaleeksi, korjasin.]
Olen muuten suorastaan kiusallisen vahvasti samaa mieltä.
Lähetä kommentti