Ote itsekritiikistä 2
Itseäni ymmärtääkseni olen ajatellut. Ja pitäytynyt. Pidätellyt ja ajautunut.
Eikö ole turhamaista kuvitella, että kuvitteellisten hahmojen avulla voisi ylittää itsekeskeisyytensä, irtautua omia napojaan kiertävältä radalta, edes kirjoittajana. Vai onko tosielämässäkin kyse samanlaisesta kuvittelusta; kuvittelusta, jolla vain on toiminnallinen komponentti?
Minussa on lihaa ja verta, mutta aikeeni ja identiteettini ovat sepitteitä, joihin sepitteelliset tahot tahtovat minun uskovan. Jos siis luonnon ja kulttuurin välillä on ristiriita, niin se koskee minua ja luonnollisesti ahdistaa.
4 kommenttia:
Hedelmällisen oloista.
Mutta ajattelu, kuvittelu, sepitteet, ovat ovat kaikki samaa kuin keskustelu. Oletko ihan varma että haluat "herättää keskustelua"?
Keskustelu auttaa kokemaan, ettei ole yksin.
Et ole yksin. Minusta vaikuttaa siltä että olet lähellä sitä jota pidetään kaiken todellisen ymmärryksen lähtökohtana läpi tunnetun historian, ainakin Platonista lähtien.
Platonia edeltävältä ajalta voisi nostaa esiin ainakin Herakleitoksen logos-fragmentit. Sikäli kuin runo(koko)elmani työnimi on Herakleitos heräteostos, niitä (tai niiden vapaata tulkintaa) on vaikea sivuuttaa. Logos on yhteinen – tai sopii toivoa niin.
Lähetä kommentti