Illuusiottomuuden alkeet
Keskinäiset riippuvuutemmeko meistä tekevät yhä epä-älyllisempiä?
Kun olin nuori, sana kuului vielä eikä intressi vielä näkynyt. Meillä on yhä hirvittävämpi kiire saada lapsemme kouluista läpi ennen kuin nämä menettävät naiiviutensa.
Illuusiottomuus ei vastaa eikä sivistä.
30 kommenttia:
Ajattelin juuri samaa, ja vastaus on painokas kyllä. Vaikka poliittisesti aktiiviset ihmiset ovat usein tietoviisaita, käytännössä kuka tahansa tavis on ajattelijana kiinnostavampi jo siksi, ettei hänen tarvitse valehdella taustaryhmänsä puolesta.
Nuoret ovat älykkäitä koska heillä on uskallusta olla rohkean realistisia ja uhmata sosiaalista ympäristöään. Viattomuus on voimaa. Pelko istutetaan nykyään aikuiseen hukuttamalla hänet rakkauteen ja hyväksyntään, joka on ylitsevuotavaa mutta josta annetaan ymmärtää, että sen lähde ja peruste on tuntematon. Sellainen käsittely tekee pehmeäksi ja saa pelkäämään hysteerisesti ristiriitoja ja moitteita.
Mitä pidempään elän, sitä suurempana huijauksena pidän oppia elämänkokemuksesta. Parhaimmillaan aika kuluttaa voimat pitää kiinni itsepetoksesta, mutta paljon useammin vain vahvistaa sitä pettymysten kertyessä. Pahimmillaan lopputulos on sentimentaalisia latteuksia aattehistorian suurilla nimillä ryyditettynä niinkutteleva risupartainen turjake.
Intressitön paljas totuus on harvinaista herkkua koska - paradoksaalista kyllä - byrokratisoitunut yhteiskunta, työelämä ja kaikki eristää yksilön tehokkaasti kovista käytännön totuuksista ja sysää hänet jonnekin harrastuspiiriin tulkitsemaan pehmeästi ja kuuntelemaan tunteitaan.
tommi: Noinhan se useimmiten menee elämänkokemuksen osalta.
Joskus kuitenkin käy toisin ja elämänkokemuksesta karttuu viisautta. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että nykyään harvemmin kuin aikaisemmin.
Luulen, että paljon on kiinni siitä miten ottaa pettymykset ja muut kokemukset. Viisaus olisi anti-fragiilia: kaikenlaiset kokemukset voivat tehdä viisaammaksi, mutta vain jos niistä oppii.
Ehkä nykyajan kirous on se, että lapset & aikuiset on varaa pitää paremmin pumpulissa, suojata pettymyksiltä lapsena, ja suojata itsensä pettymyksiltä aikuisena. Tätä kautta ihmiset eivät totuttaudu pettymyksiin graduaalisesti, jolloin isot pettymykset vievät pois uskon kaikkeen.
Paras tapa kääntää tuo kehityssuunta on altistaa itsensä pettymyksille, eli aloittaa koko ajan uusia harrasteita joissa on huono.
Niinsanottu lahjakkuus on keksitty pelkästään lietsomaan uhrin epäonnistumisenpelkoa samoin kuin "hyväksyminen" ja vastaava rakkauspommitus konfliktien pelkoa. Ne eivät ole yksilöpsykologisia heikkouksia vaan ympäristön tietoista manipulaatiota ja vallankäyttöä.
Olennaisinta alkuperäisenkin kirjoituksen kannalta on, että tärkeintä on ajatella kaikessa realistisesti ja objektiivisesti. Siis illuusiottomasti ja intressittömästi.
Se on jotain, joka tulee terveelle ihmiselle itsestään, ja josta pitää opetella erikseen pois. Itsepetos vaatii työtä. Erityisen vaarallista aikaa on nuoruus, kun nopeat fyysiset, henkiset ja sosiaaliset muutokset houkuttelevat teeskentelyyn. Toinen opiskelun alkaminen uudessa sosiaalisessa ympäristössä. Kolmas muut vastaavat voimakkaat lähisosiaaliset roolinmuutokset.
Elämänkokemus on juuri tällainen itsepetosta ruokkiva oppi. Siinä vihjataan, että olisi muka jotain tietoja ja taitoja, joilla pystyisi ajattelemaan älykkäämmin, manipuloimaan toisia, hallitsemaan elämäänsä paremmin jne. Kaikki tällaiset opit ovat todellisuudessa pelkkää humpuukia ja mahdollisimman kylmä ja paljas realismi sekä henkisesti että käytännöllisesti paras strategia. Sitä tarkoitan viattomuudella.
Realistisesti ajatteleva on esimerkiksi paljon vähemmän stressaantunut kuin positiivisesti ajatteleva, koska synkkäkin tilanne on paljaaltaan koettuna vähemmän rasittavaa kuin positiivisuuden vaatima omien ajatusten kontrollointi ja todellisuuden kieltäminen.
Ymmärrän sanan elämänkokemus laajemmin. Minusta tuo mitä kuvaat on esimerkiksi elämänkokemusta.
Lisäksi, minusta ajatus että "itsepetos vaatii työtä" on lähes päinvastainen todellisuuden kanssa. Jos itsepetos vaatisi työtä, se ei olisi niin yleistä kuin se on.
Ihmisen toimintamekanismiin kuuluu sisäinen representaatio maailmasta eli maailmankuva. Luomalla maailmankuvan ihminen nimenomaan säästää energiaa (työtä), koska jokaista tilannetta ei tarvitse aina evaluoida erikseen, vaan siihen voidaan soveltaa aiemmion havaittua.
"Itsepetoksessa" isäilytetään maailmankuva sisäisesti konsistenttina niin kauan kuin tietty raja-arvo ei ylity. Koska maailmankuvan refaktorointi vaatii energiaa (työtä), tällä mekanismilla voidaan välttää tuo työnteko.
Itsepetos ei ole heuristiikkaa vaan omien uskomusten muuttamista tyyliin on selvää, että A, mutta yritän uskoa, että ei-A, koska niin uskomalla voin helpommin saavuttaa tavoitteen B.
Kaikki psykologiassa - kuten kirjoitit - osoittaa, että itsepetos on väärä keino. Lisäksi se on hyvin raskasta.
Siksi kukaan yksilö ei yksinään sorru itsepetokseen. Se on kerta kaikkiaan järjetön valinta rationaalisesti ottaen.
Jo tästä näkee, että itsepetos tulee ulkoapäin. Joku yrittää saada yksilön sillä lankaan. Tässä ketjussa on mainittu virheiden peittely, riskien välttely ja aktiivisuuden suuntaaminen harrasteisiin, joissa eniten lopulta houkuttaa se, että niissä on helpoin säilyttää kasvonsa.
Itsepetos ja pelkuruus eivät ole yksilön sisäsyntyisiä heikkouksia vaan jotain, joihin häntä manipuloidaan pitkään ja intensiivisesti. Tähän manipulaatioon kuuluu yksilöllisen psykologian ylikorostus: yritetään kanavoida yksilön puolustus oman pään säätämiseen kun oikea ratkaisu olisi säädellä ja arvioida sitä, minkälaisia impulsseja ja disinformaatiota ulkomaailma, lähinnä media ja sosiaalinen lähipiiri, tarjoavat.
Pari käytännön esimerkkiä. On ominaisuuksia, jotka on täysin mahdotonta kenenkään saavuttaa: itsekuri, ahkeruus, päämäärätietoisuus, sosiaalinen itsevarmuus, henkinen tasapaino. Vaikka näitä treenaisi miten pitkään ja päättäväisesti tahansa, lopputulos on aina entistä huonompi.
Nämä asiat korjaantuvat vain korjaamalla niitä lietsovat asiat. Saamattomuus jne. ovat passiivis-aggressiivisia reaktioita siihen, että yksilöltä on tavalla tai toisella viety vapaus päättää itse elämästään. Sosiaaliset pelot perustuvat aina todellisiin uhkiin. Ja niin edelleen. Nämä kaikki ratkeavat vain katkaisemalla riippuvuussuhteet niitä aiheuttaviin ihmisiin.
Mitä innokkaammin joku terapoi itseään, tarkkailee tai parantaa terveyttään, etsii uusia elämäntapoja tai -katsomuksia arjessa tai työssä tai muuten muuttaa elämäänsä jne. sitä todennäköisempää on, että hän pakenee jotain konkreettista sosiaalista ongelmaa. Nalkuttavaa muijaa tai vastaavaa.
Itsepetos, pelot ja muut sosiaaliset asiat eivät tosiaankaan ole mitään, mitä kukaan yksilö oikeasti tarvitsisi, joten hän voi pudottaa ne koska vain ja palata lapsen kaltaiseen viattomuuteen. Jos uskaltaa. Sellaisesta uskaltamisesta pois pelottelu vaatiikin siksi niin paljon vaivaa ja kovat keinot.
Itsepetos ei ole heuristiikkaa vaan omien uskomusten muuttamista tyyliin on selvää, että A, mutta yritän uskoa, että ei-A, koska niin uskomalla voin helpommin saavuttaa tavoitteen B.
Kaikki psykologiassa - kuten kirjoitit - osoittaa, että itsepetos on väärä keino. Lisäksi se on hyvin raskasta.
Siksi kukaan yksilö ei yksinään sorru itsepetokseen. Se on kerta kaikkiaan järjetön valinta rationaalisesti ottaen.
Se mitä alempana kirjoitat pitää paikkaansa. Tämän otteen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että olet eri mieltä perusargumenteistani.
Ihminen on biologinen organismi. Biologiset organismit pyrkivät optimoimaan energiankulutuksen mahdollisimman alhaiseksi tietyllä aikajänteellä. Jos esität teorian, jossa organismi ei optimoi energiankulutustaan, se on epäuskottava.
Perusargumenttini ei siis ole, että itsepetos olisi pitkällä tähtäimellä järkevää. Vaan nimenomaan tarkoituksenmukaista on törmäyttää maailmankuvaansa mahdollisimman paljon todellisuuden kanssa, jolloin itsepetoksesta tulee käytännössä mahdotonta.
Mitä enemmän ihmisen maailmankuva on vinoutunut, sitä enemmän työtä vaatisi uudelleenjärjestellä maailmankuva ristiriidattomaksi, jos hyväksyy maailmankuvan kanssa ristiriitaisen väitteen. Siksi maailmankuvan säilyttävä itsepetos vaatii useimmiten vähemmän energiaa yksittäisessä tilanteessa jossa ristiriitainen väite kohdataan. Siksi se valitaan.
Tässä on se ongelma, että itsepetos usein vie entisestään kauemmaksi todellisuudesta, jolloin seuraavalla kerralla totuuden kohtaaminen on vielä vaikeampaa.
Nähdäkseni ongelman juurisyyt ovat nykyaikana siinä, että olemme ajautuneet niin kauas reaalimaailmasta, että joudumme valehtelemaan yhä enemmän säilyttääksemme maailmankuvamme. Ja prosessi menee jotenkin niin, että lapsuudessa saamme muilta siemenet näiden kuvaamiesi keinojen avulla. Mutta nähdäkseni ihmiset ovat sisäistäneet itsepetoksen sen verran hyvin, että säilyttävät sen myös joutuessaan kohtaamaan maailmankuvan kanssa ristiriitaisia tilanteita ilman samanmielisten sosiaalista tukea.
Oletko tässä ajatteluketjussa jostain eri mieltä?
Kyllä juuri noin. Ulkoisten normien noudattaminen ei ole itsepetosta ennen kuin se on sisäistetty. Toisin sanoen itsepetos lähtee siitä, että haluaa hävittää oman sisäisen vastarinnan menestyäkseen paremmin ulkoisissa pyrkimyksissä.
Elämästä tulee taistelua omaa sisäistä "vanhaa Aatamia" vastaan, joka yrittää sabotoida elämässä onnistumista ja toisten kanssa toimeentulemista. Ulkona ovat ihanteet ja tavoitteet, sisällä heikkous.
Sinänsä huono elämänhallinta, jossa saamattomuus pilaa kuntoilu- ja opiskeluprojektit ja hurja luonto välit toisiin, on onnekas olotila. Siitä voi edetä kohti järkevämpää elämää yksinkertaisesti päästämällä pimeyden voimat sisältään valloilleen ja antaa systeemin vajota kohti tasapainotilaa. Käytännössä siis lakata yrittämästä mestaroida sisäisyyksiään.
Monet kuitenkin ovat rakentaneet päänsä sisään mekanismeja, joilla yritetään estää repsahtamista. Harhoistaan etääntyvä lankeaa itse itselleen laatimiinsa loukkuihin. Uskon, että tarkoitit juuri tätä.
Yksi näistä mekanismeista on kuvaamasi itsesuojelu. Uutta informaatiota joko vältellään (moni toisten mielestä paljon lukeva lukee oikeasti todella vähän) tai sitten kahmimalla informaatiota, joka tulkitaan tiukasti tietyllä tavalla vahvistamaan ennalta uskottua.
Vapautumisen lopputulos ei ole mikään jedivoimien saavuttaminen vaan sama finninenäisen teinin kyynisyys, josta aikanaan lähdettiin.
Harvasta asiasta hyötyy niin paljon kuin siitä, että hankkiutuu eroon sisäisestä jarrustaan, mutta itsepetos ja muut sosiaaliset opit perustuvat juuri siihen, että ne totuttavat itsekehittäjän aivan tolkuttoman mahtipontisiin ja siirappisiin tavoitetiloihin, joihin pääsy on muka vain omistautumisesta ja sinnikkyydestä kiinni. Niistä fantasioista luopuminen voi tietenkin tuntua ankealta, mutta toisaalta niiden lietsoma jatkuva tukaluus ja hermostuneisuus vasta ankeaa onkin, joskin sen huomaa vasta, jos sattuu kokeilemaan elämää ilman sitä.
Hyvä, alan ymmärtää mitä ajat takaa.
Olen samaa mieltä että kuvaamallasi tavalla sisäisyyksiä ei voi mestaroida. Sen sijaan olen osittain kyllä eri mieltä tästä karikatyyristäsi:
Sinänsä huono elämänhallinta, jossa saamattomuus pilaa kuntoilu- ja opiskeluprojektit ja hurja luonto välit toisiin, on onnekas olotila. Siitä voi edetä kohti järkevämpää elämää yksinkertaisesti päästämällä pimeyden voimat sisältään valloilleen ja antaa systeemin vajota kohti tasapainotilaa. Käytännössä siis lakata yrittämästä mestaroida sisäisyyksiään.
Tasapainotilat biologisessa organismeissa toimivat eivät toimi siten, että tasapainotilaan voisi "vajota". Vajota voi vain systeemissä jossa ei ole mielekästä puhua tasapainotilasta, koska siinä ei ole mitään tasapainopistettä kahden äärilaidan välillä.
Esimerkiksi verensokeria ei voi antaa vajota tasapainotilaan, vaan verensokerin säilyttäminen tasapainossa edellyttää säännöllistä ruokailua jne. Yllä mainitsemasi "mestarointi" on minusta pikemminkin keinotekoista verensokerin nostatusta. Tuollaisen dieetin jälkeen paasto voi auttaa, mutta lopullisena syömisen lopettaminen ei oikein toimi.
Se kohta oli vähän kieli poskessa kirjoitettu. Ajatuksena kuitenkin se, että kun itsekehitysprojektit menevät oikein kunnolla mönkään, on helppo hahmottaa mitä ei kannata tavoitella ja toisaalta se on merkki siitä, että psyyken luonnollinen puolustusmekanismi haihatteluja vastaan on terve ja toimii.
Varsinkin tilanteessa, jossa on niin pohjalla, ettei saa yhtään mitään tehtyä, on helppoa ja kannattavaa luovuttaa kokonaan, koska se ei muuta mitään fysikaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa. Se ei siis tuota mitään konkreettista haittaa, mutta laskee stressiä. Toistan edelleen, ettei kyse ole mistään hämärään oppiin hyppäämisestä, missä levitoidaan chakrat loistaen vaan yksinkertaisesti todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se objektiivisesti on.
Se voi olla helpottavaa, koska todellisuuden kanssa ristiriidassa oleminen kaihertaa jatkuvasti, myös parhaina laatuaikahetkinä, kuten asian kokenee tietävät, mutta mitään kestävää onnea ei kannata odottaa. Juuri sellaisen hakeminen on tämän kaiken pahan alku ja juuri. Murehtiminen kannattaa lopettaa samasta syystä kuin tupakointi: se aiheuttaa vatsavaivoja ja sydänkohtauksia. Jostain syystä stressiin ei suhtauduta samanlaisella vakavuudella kuin tupakointiin, liikaa juopotteluun tai ylipainoon.
Olen samaa mieltä. Entä miten käytännössä?
"Yksinkertaisesti todellisuuden hyväksyminen sellaisena kuin se on" ei ole helppoa, itsepetoksesta johtuen. Itsepetos ei ole tietoisen päätöksen seuraus, eikä sen purkamiseenkaan riitä pelkkä päätös lopettamisesta. Ihan samasta syystä kuin itsekuri jne. ei toimi.
Prosessi itsepetoksen purkamiselle on tietyssä mielessä monimutkainen.
Kirjallisuudesta olen lukenut kokemuksista, joissa ihmisten itsepetos on purkaantunut itsestään reaktiona voimakkaaseen shokkiin, esimerkiksi vakavaa sairastuminen tms. Ymmärtääkseni puhe syövästä tms. "parhaana asiana jota minulle on tapahtunut" kumpuaa tällaisesta. Omakohtaista kokemusta minulla ei tällaisesta ole. Täytyy kuitenkin panna merkille, että tässä tapauksessa shokki on tullut ulkopuolelta. Tällainen sattuma ei ole systemaattinen prosessi itsepetoksen purkamiseksi. Henkilö, jolla on tällainen kokemus ei tule automaattisesti asiantuntijaksi prosessissa, jolla itsepetos puretaan ilman ulkopuolista shokkia.
Ehkä ihmisten pään kääntäminen on tuhoontuomittu yritys, eikä itsensä itsepetoksesta vapauttaminen kovalla työllä ja yritykselläkään ole kovin hyvä idea. Ajattelen näitä enemmän filosofisesti kuin psykologisesti: pelkkä asian tajuaminen järjellä riittää ja on suorastaan parempi, jos tähänkin vaivaan malttaa suhtautua pelkällä järjellä sekoittamatta mukaan tunteita ja tahtomista. Kuten kaikkiin muihinkin asioihin - järjellä asiat ratkeavat, hössöttämällä pahenevat.
Itsensä piiskaaminen mihinkään suuntaan tuottaa yleensä vain vastareaktion. Kun seuraavan kerran tulee tuskailtua, että miksi olen tällainen enkä aivan toisenlainen, skeptisismi saattaa palata ihmispolon mieleen ja muistaa, että itsensä muuttaminen johtaa aina entistä huonompaan tilanteeseen ja koko murheen voi ratkaista triviaalisti vain ymmärtämällä se haihatteluksi ja poistamalla päiväjärjestyksestä.
Ymmärtäminen ei vaadi edes mitään vakuutteluja tai uskon luontia, eikä vaihtoehto murehtimiselle ole lisävaivaa vaan yksinkertaisesti sitä, että jättää tietyn vaivannäön kokonaan väliin. Itsensä kouluttaminen on aina asioiden opettelua. Järkevöityminen taas reaktioiden ja tulkintojen ja muun rasittavan poistamista todellisuuden tieltä.
Kun ei lataa tähänkään projektiin liikaa tunnetta ja itsekunnioitusta, on helppo alkaa totuttautua ratkaisuun, joka on paitsi tieteellisesti perusteltu, myös paljon vaivattomampi. Mieleen nouseviin vajavaisuuden ja itseinhon tunteisiin voi pian suhtautua nostalgisesti vähän kuin vanhoihin valokuviin muistoina menneestä elämästä. Mitään erityistä vaaraa niistä ei ole, jos sellaista ei vaivalla niistä itselleen järjestä.
Mutta kuten sanottua, en ole mikään terapeutti.
Lisäksi sanoisin, että ongelmat johtuvat poikkeuksetta siitä, että halutaan päästä helpommalla kuin ansaitsisi. Varmoja lottovoittoja jne. "Järki ei riitä kaikkeen" on yksi sellainen. Järki riittää hyvin hahmottamaan koko todellisuuden, mutta hämäryyksillä ja sekavuuksilla yritetään saada uskoa mahdollisuuteen, että kun sulkee silmät ja oikein kovasti toivoo (uskoo, taikoo, meditoi, analysoi, tuntee jne.) jokin ylimaallinen agentti säälii ja kääntää sopivan tosiasian käänteisarvokseen. Vaikka olen kuunnellut heitä vuosikymmenet, tunteet ovat tärkeitä -porukka ei ole päästänyt tietääkseni yhtään ainutta järkevää ajatusta. Tunteensakin he pilaavat vatvomalla ja paisuttamalla ne latteiksi ja teennäisiksi.
Ehkä ihmisten pään kääntäminen on tuhoontuomittu yritys, eikä itsensä itsepetoksesta vapauttaminen kovalla työllä ja yritykselläkään ole kovin hyvä idea.
Ihmisten pään kääntäminen on varmasti tuhoon tuomittua. Mutta en ymmärrä fatalismiasi myöskään. Heti jos joku juttu osoittautuu hankalaksi, olet nostamassa kädet pystyyn. Tämä on kuitenkin ristiriitainen sen kanssa, että olet muissa yhteyksissä korostanut sitä kuinka kaikkeen saavuttamisen arvoiseen on nähtävä vaivaa.
Ajattelen näitä enemmän filosofisesti kuin psykologisesti: pelkkä asian tajuaminen järjellä riittää ja on suorastaan parempi, jos tähänkin vaivaan malttaa suhtautua pelkällä järjellä sekoittamatta mukaan tunteita ja tahtomista.
Itse ajattelen ensisijaisesti pragmaattisesti ja psykologisesti. Filosofia on liian kaukana käytännöstä.
Tämä on ristiriidassa toisen kommenttisi kanssa, jossa sanot:
Lisäksi sanoisin, että ongelmat johtuvat poikkeuksetta siitä, että halutaan päästä helpommalla kuin ansaitsisi. Varmoja lottovoittoja jne. "Järki ei riitä kaikkeen" on yksi sellainen.
Ensimmäisen lauseen tästä allekirjoitan. Mutta kolmannesta olen täsmälleen päinvastaista mieltä. Yllä kirjoitat, kuinka "pelkkä asian tajuaminen järjellä riittää", eli näet että tajuaminen on se lottovoitto jolla voi saavuttaa kaiken, ilman että tarvitsee tehdä mitään.
Itsensä piiskaaminen mihinkään suuntaan tuottaa yleensä vain vastareaktion.
Juuri näin.
Käytät tässä tunteisiin vetoavaa ilmausta "itsensä piiskaaminen". Sen voi sanoa neutraalimmin: asioihin tarttuminen.
Vastareaktio ei ole välttämättä huono asia, jos on osa systemaattista prosessia. Irrallaan prosessista se on toki turha, jopa haitallinen.
Esimerkki laulamisesta, jota olen alkanut nyt harjoitella. Ilman voimaa ääntä ei kuulu. Mutta väkisin tekemällä ei synny myöskään hyvää lopputulosta. Molempia komponentteja: voimaa ja irti päästämistä tarvitaan.
Vaikka olen kuunnellut heitä vuosikymmenet, tunteet ovat tärkeitä -porukka ei ole päästänyt tietääkseni yhtään ainutta järkevää ajatusta.
Luen itseni "tunteet ovat tärkeitä" -ihmiseksi, en tosin kyllä ehkä kuuluvaksi mihinkään porukkaan. Enkö minäkään ole päästänyt yhtään järkevää ajatusta?
Jouduin seinää vasten, mutta mikäpä tässä jatkaessa, jos se Timolle vain sopii. En ajatellut sinua tunteiden korostajana, muttei silläkään ole merkitystä. Yristän selvittää kantani, vaikken varmasti pysty vakuuttamaan aivan kaikkia.
Munaamistakaan en pelkää, koska olen ajatellut parantaa itseni nettiriippuvuudesta samalla tavalla kuin aikanaan Facebookista, eli häpäisemällä itseni niin perusteellisesti, etten enää koskaan koe kiusausta palata internettiin. En tietenkään hae sitä, mutta jos jumalat sellaisen järjestävät, tuntuu aika kätevältä ratkaisulta.
Minusta nykyajattelu korostaa liikaa tunteita ja tahtomista ajattelun kustannuksella. Kantani on, että kun asia on kunnolla ajateltu, toiminta seuraa itsestään. Mitään tunteilua tai motivointia ei enää tarvita.k koska mielialat vaikuttavat vain asioihin, joista ei ole tarpeeksi varma. Itsestäänselvyydet pysyvät vaikka tuntuisi miltä. Järjen varassa eläminen tarkoittaa henkisesti syvempää rauhaa kuin autuain tai ekstaattisinkaan tunnetila. Se on vapautta kaikista tunteista.
Heikkotahtoisuus johtuu ajattelun pinnallisuudesta ja hätäisesti muodostetuista johtopäätöksistä. Tälle on sekä ideologisia että ulkoisia kannusteita. Loputtomaan analysointiin pakeneminen toimeen tarttumisen sijaan taas tunteista eli pelkuruudesta, joka saa väistelemään ilmeisiä johtopäätöksiä.
Järjen käyttö ei ole muuta kuin todellisuuden selkeää havainnointia. Se ei ole mikään erikoinen taito tai opittava asia vaan pikemminkin jotain, josta kaikenlaiset opit ja menetelmät vievät kauemmaksi, kuten näissä aiemmissa viesteissä on toisteltu. Lisäksi järki vaikuttaa tunteisiin, mutta tunteiden vaikutus järkeen on aina huonoa ajattelua ja todellisuuden vääristelyä. Järki on paitsi tehokkaampi, myös hallittavampi aivojen tuotos.
Suurin osa mieltä painavista murheista on melko hataraa tekoa, josta terve nihilismi tekee nopeasti selvän. Ne ovat olemassa vain siksi, että ihmisillä on taipumus päästä helpolla, kuten aiemmin kirjoitin. Tällaisia houkuttelevia ihmekuureja tarjoillaan myös nimenomaan siksi, että niiden avulla ihmiset saadaan sivuraiteille terapoimaan itseään ja harrastamaan yhdentekevyyksiä sen sijaan, että he kilpailisivat toisten kanssa. Tästäkin oli jo puhetta.
Käytännön kokemuksissa kantaani on vaikuttanut se, että olen huomannut, että samalla kun erilaiset menestys- ja kukoistusopit ovat levinneet jopa filosofian väen piiriin, heidän elämästään on näyttänyt tulevan loputonta arkimurheista kitinää ja sarja epätoivoisia yrityksiä saada elämästä tai edes jostain kiinni. (En väitä olevani coolimpi, mutta toisia on helpompi observoida kuin itseä.) Väitän, että juuri tämä intellektuaalinen suvaitsevaisuus ja halu löytää filosofiasta "jotain positiivista" on näiden murheiden alkulähde.
Munaamistakaan en pelkää, koska olen ajatellut parantaa itseni nettiriippuvuudesta samalla tavalla kuin aikanaan Facebookista, eli häpäisemällä itseni niin perusteellisesti, etten enää koskaan koe kiusausta palata internettiin. En tietenkään hae sitä, mutta jos jumalat sellaisen järjestävät, tuntuu aika kätevältä ratkaisulta.
Eli tavallaan toivot voimakasta yhteisöllislähtöistä nolatuksi tulemisen tunnekokemusta joka saisi aikaan asian, jota järkesi toivoo, mutta et pysty toteuttamaan, vaikka olet järkeillyt että se olisi sinulle hyväksi. Isn't it ironic, don't you think.
Minusta nykyajattelu korostaa liikaa tunteita ja tahtomista ajattelun kustannuksella.
Tämän ymmärrän ja olen samaa mieltä.
Kantani on, että kun asia on kunnolla ajateltu, toiminta seuraa itsestään.
Jaa, kuten sinulla Facebookista ja internetistä lähtemisen osalta?
En mainitse näitä nyt vain nolataksesi sinua, vaan osoittaakseni mahdollisimman selvästi että hyvin konkreettisesti lähes missä tahansa oikeassa todellisen elämän tilanteessa asia ei koskaan tapahdu juuri näin.
Väitän, että tuo kuvaamasi uskomus on nimenomaan uskoa järjen "lottovoittoon". Mihinkään ei tarvitse aktiivisesti ryhtyä, käyttää energiaa, vaan asiat tapahtuvat itsestään, kunhan vain täyttää kupongin.
Haluan tarkentaa, että en missään nimessä väitä että olisit täysin tai edes suurimmaksi osaksi väärässä. Mielestäni olet erittäin oikeilla jäljillä, ja mikä kaikkein arvokkainta, se mitä sanot perustuu todelliseen kokemukseen.
Se mitä kuvaat, on eräänlainen flow-kokemus, tunne siitä että asiat soljuvat ilman liiallista yrittämistä.
Kritiikkini ei ole missään nimessä tuon kokemuksen vastainen. En edes väitä, etteikö siihen tarvitsisi nimenomaan irti kuvaamasi kaltaista päästämistä väkisin tekemisestä, sitä estävistä negatiivisista tunteista, ja etteikö järki olisi eräs keino edistää näitä.
Se mitä ajan takaa on paljon hienovaraisempi asia, ja tavallaan näiden kaikkien taustalla.
Mielestäni tunteiden vähättelysi on osa sitä "lottovoittoajatustasi". Kun sanon, että olen "tunteet ovat tärkeitä" -ihminen, en tarkoita että kannattaisin jotain tunteiden ylivaltaa.
Tarkoitan vain käytännönläheisesti sitä että vaikka negatiiviset tunteet ovatkin haitallisia, ne ovat kuitenkin osa samaa ongelmavyyhteä joka on muutoksen esteenä. Lisäksi, on olemassa myös positiivisia tunteita, joista alla. Jos haluaa siirtyä puhumamme muutoksen suuntaan, on päästettävä irti näistä haitallisista tunteista ihan samalla tavalla kuin harhaisista ajatuksista.
Mitä jos ottaisit vaarin omasta neuvostasi muille: näe ja tiedosta se fakta että tunteet ovat lajityypillinen ominaisuus! Niiden olemassaolon väheksyminen (jota mielestäni teet jopa liioitellun korostetusti) on TUNNETASOLLA täsmälleen analogisesti sama asia asia kuin itsepetos. Vähättely paljastaa, että et tunnetasolla hyväksy tunteiden olemassaoloa.
Ja lopputulos on sama kuin itsepetoksessa: kaikki esittämäsi kaltaiset negatiivisista tunteista eroonpääsemisyritykset synnyttävät käytännössä.
Mitään tunteilua tai motivointia ei enää tarvita. koska mielialat vaikuttavat vain asioihin, joista ei ole tarpeeksi varma.
Tarkoitat että ihminen ei tunne itseään varmaksi. Tunteilu on negatiivinen tunne. Sitä ei tarvita mihinkään. Motivointi puolestaan on yritys muuttaa tunteita väkisin analyyttisesti. Se ei tietenkään toimi.
....jatkuu...
Itsestäänselvyydet pysyvät vaikka tuntuisi miltä. Järjen varassa eläminen tarkoittaa henkisesti syvempää rauhaa kuin autuain tai ekstaattisinkaan tunnetila. Se on vapautta kaikista tunteista.
Seurauksena on tunne vapaudesta.
Järjen käyttö ei ole muuta kuin todellisuuden selkeää havainnointia.
Mieti asiaa 30 sekuntia niin tajuat että tämä on paskapuhetta. Todellisuuden selkeä havainnointi on todellisuuden selkeää havainnointia. Se ei ole sama asia kuin järki. Kun järkeilemme eli analysoimme havaintoamme selkeästä todellisuudesta, se tuntuu aivan erilaiselta kuin se havainnon hetki.
Luulen, että haluat sotkea nämä kaksi asiaa yhteen sen takia että "todellisuuden selkeällä havainnoinnilla" on sinulle korkeampi status. Siksi yrität kohottaa järjen statusta sillä että liität samaan käsitteeseen korkeamman statuksen asian.
Vähän sama kuin että ihmiset tykkäävät hengata julkkisten kanssa, koska julkkiksista tarttuu statusta.
Se ei ole mikään erikoinen taito tai opittava asia vaan pikemminkin jotain, josta kaikenlaiset opit ja menetelmät vievät kauemmaksi, kuten näissä aiemmissa viesteissä on toisteltu.
Tämä on totta ja ei ole. Moni juttu vie sitä kauemmaksi. Mutta jos on jo kauempana, on löydettävä joku konkreettinen tie takaisin. Se mitä sanot yllä on ihan samalla tavalla "oppi" kuin jokainen kritisoimasi oppi eikä ole konkreettinen tie takaisin.
Järki koskee tosiasioita ja niistä tehtävää päättelyä. Kun rajataan ajattelu objektiivisiin tosiasioihin, ajattelusta tulee tehokkaampaa, koska subjektiiviset asiat ovat jonkinlainen satunnaisgeneraattori, joka antaa tulokseksi milloin mitäkin ja vie siksi ajattelulta yleispätevyyden.
Toiseksi subjektiivisista tunteista, että jos sanon olevani surullinen, se on puhdasta auktoriteettiin vetoamista, koska toinen ei voi tietenkään tietää mitä tunnen ja mitä en. Toisaalta käytännöllisesti voi ajatella, että koska tunteillani ei ole mitään merkitystä toisille ihmisille, ei ole myöskään syytä miksi ottaisin taakan murehtia niistä itsekään.
Tunteita tuntemuksina ei tietenkään tarvitse mitenkään tukahduttaa sen enempää kuin lietsoa. Pitää vain ymmärtää, että ajatteluun ja järjen käyttöön ne eivät kuulu. Niin pitkään kun ajattelu pysyy objektiivisesti tarkasteltavissa ulkomaailman faktoissa, mikään voima ei pakota ottamaan tunteita ajatteluun mukaan.
Tältä metafyysiseltä tasolta paljon alemmas käytännölliselle tasolle voisin sanoa, että tällä rajauksella on suuri käytännöllinen merkitys myös muuten kuin päättelyjen eheyden ja yleispätevyyden kannalta.
Tunteita ja motivaatioita on tietenkin "olemassa" ja ne vaikuttavat käytökseen. Järkeä voi käyttää näistä riippumatta, kuten äsken selostin. Erityisesti en voi järjellä muuttaa sitä, mitä haluan (tämä on nähdäkseni se, mitä kaikenlaisissa terapioissa yritetään) vaikka järjellä voi päätyä tulokseen, että jokin käytännön valinta ei ole niin hyvä idea kuin heti luulisi.
Tunteiden rajaaminen pois pitää myös ne raikkaampina. Hienovaraisuutta ja taiteellista arvoa ajatellaan nykyään liian vähän. Esteettisenä ihmisenä minua vaivaa jonkin verran se, että monien ihmisten tunteet edustavat niin huonoa makua. Yleensä ne on pilattu verbalisoimalla ne jonkinlaiseksi sosiaaliseksi kauppatavaraksi, joilla kehuskellaan tai haetaan uhripääomaa. Luonteva ihminen on taideteos, mutta teennäinen vetistelijä tai reippaudellaan uhoaja perin vastenmielinen ilmestys. Tämän vuoksi vältän lukemasta siitä, miten ihmiset "kertovat elämästään" sosiaalisessa mediassa. Varsinkin jos he ovat twitterissä passionate jostain asiasta.
Tunteiden sekoittaminen ajatteluun tekee tyhmäksi ja ajattelun sekoittaminen tunteisiin teeskentelijäksi.
Käytännöllisemmällä tasolla taas mielestäni niinsanotusti henkisesti syrjäytyneet ovat sellaisia, jotka joutuvat pohtimaan mitä elämältään tahtovat ja ponnistelemaan saavuttaakseen sen. Yleensä yksin ja ympäristössä, joka ei tue sitä kuin korkeintaan hengittämällä niskaan ja patistamalla tekemään edes jotain. Tällaisia ihmisiä on paljon, ja minusta siihen rooliin ajetaan tahallaan, koska näin väkeä voidaan syrjäyttää kilpailemasta tärkeistä asioista.
Tähän umpikujaan ajetaan paisuttamalla odotuksia, ihannoimalla outouksia ja arvostamalla kaikenlaista syvällistä, moniselitteistä ja vaikeasti tajuttavaa. En tiedä ketään, joka olisi "itsensä etsimisen" tai "oravanpyörästä hyppäämisen" jälkeen mitenkään paremmassa tilassa kuin ennen sitä. Otos ei ole aivan olematon.
Kuitenkaan en usko, että olisi mitään menetelmää, jolla voisi kouluttaa itsestään realistisemman. Ainoa keino on alkaa järkeillä asiat loppuun asti ja antaa nousseen skeptisismin nakertaa yleensä varsin tukaliksi ja työläiksi käyneitä ihanteita ja ajattelutapoja. Menetelmien hakeminen tuo kuvan ajattelusta, jossa on totuttu, että kaikkeen on olemassa kurssi ja koulutusohjelma, johon ilmoittautumalla ja kympintytösti suorittamalla asia hoituu. Tästä on kysymys myös silloin, kun hippi pakenee metsään hoivaamaan haavoittunutta sieluaan ja masentuu siellä entistä pahemmin.
Toisin sanoen kannatan filosofista ratkaisua, ettei "ihmisten ongelmiin" ole kerta kaikkiaan minkäänlaista ratkaisua ja on parempi hyväksyä se. Kun menettää toivonsa, on helppo irtautua erilaisista "ihmisen ongelman" ratkaisumenetelmistä, jotka ovat sinällään vielä työläämpiä ja haitallisia kuin mainittu tuska.
Suhtaudut jotenkin minua tunnepitoisemmin näihin henkisesti syrjäytyneisiin ja niihin jotka manipuloivat muita omilla tunteillaan. Oletko miettinyt, että miksi? Ihminen joka ei ole omien tunteidensa vanki, ei ole myöskään manipuloitavissa tällä tavalla.
En ymmärrä, mistä saa tuollaisen mielikuvan. Kai olen herkkä, mutta niin luullakseni kaikki kuvittelevat itsestään. Joka tapauksessa tässä ei missään kohtaa ole ollut kysymys minusta. Muuten kuin ehkä varoittavana esimerkkinä.
No, tarkoitan sitä että miksi me edes puhutaan tällaisista ihmisistä? Onhan se tietysti kurjaa, ettei joku ymmärrä omaa parastaan. Mutta maailma on täynnä sellaisia ihmisiä. Miksi emme keskity niihin, jotka pyrkivät kohti jotain järkevää?
Kai siksi, että tämä tuntuu olevan todella yleistä tuttavapiirissäni. Keskustelut koskettavat usein aihepiiriä tavalla tai toisella, enkä varmasti ole itsekään aivan vapaa siitä vaivasta. Lisäksi tätä ajatustani tuntuu olevan jotenkin vaikea saada välitettyä, vaikkei se ole mitenkään monimutkainen. Jauhamalla siitä esimerkiksi täällä voisi kuvitella oppivansa hahmottamaan sen niin, että sen voisi ilmaista ymmärrettävämmin asianosaisillekin.
Ja voinhan tässä tietenkin nolata itseni peruuttamattomasti. Se ei kuitenkaan ole mitään riittävän vahvan tunnemotiivin hakemista vaan sitä, että kun tietää että loppu on joka tapauksessa lähellä, voi ottaa ilon irti ja kokea laajemmalla skaalalla kuin uskaltaisi jos tarvitsisi ajatella tulevaisuutta. (Siis en ajatellut kuolla, tarkoitin netissä roikkumista.) Voi tietenkin puhua kiinnostavammistakin asioista, ei ole mitään sitäkään vastaan.
Jos tämä vaivaa sinuakin, miten perustelet että tunnut uskovan erittäin vahvasti että asia on niin helppo ja toimii kuten sanot?
Kokemukseni mukaan ihmisten huijaaminen (mukaanlukien itsensä huijaaminen) toimii usein siksi niin hyvin, että monissa prosesseissa saa pian katteettomaan toivoon perustuvan ensivaikutelman että on menossa oikeaan suuntaan. Todellisuudessa kuitenkin prosessille alkuvaiheen jälkeen stoppi.
Miksi tämä laki ei koskisi myös esittämääsi teoriaa?
Tai pikemminkin vaivasi imperfektissä, eikä sekään ole kauheasti oma ansioni. Yksilötasolla asia on helpohko ratkaista jos sattuu olemaan tilanteessa, missä ympäristö ei lietso sitä liikaa ja jos ei erehdy parannuskeinoihin, jotka ovat pahempia kuin tauti itse.
Kuten aikaisemmin kirjoitin, nämä lähtevät enemmänkin sosiaalisesta painostuksesta kuin henkilökohtaisesta heikkoudesta. Sosiaalisten ongelmien ratkaisu (seuransa valitsemalla, suoraan puhumalla, ympäristöä muuttamalla tms. mikä mihinkin tilanteeseen parhaiten sopii) olisi itse asiassa huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin päänsä säätäminen, mutta painostukseen kuuluu juuri toimeliaisuuden suuntaaminen omaan sisäisyyteen ja kun ihmistä ajetaan itseterapiaan, hänen luonteensa muuttuu usein pehmeäksi ja sosiaalisesti konformistiseksi, koska hän mieltää itsensä potilaaksi, jota pitää kohdella varoen ja joka tarvitsee erityisen paljon toisten hoivaa ja hyväksyntää.
Itsensä kehittäminen on merkki siitä, että on luopunut sosiaalisen tilanteensa korjaamisesta ja hyökkää itseään vastaan (en tietenkään tarkoita tällä esimerkiksi kuntoilua tai lauluharrastusta vaan kaikenlaista henkistä ja psykologista itsekasvatusta.) Ihmisen oma pää on niin monimutkainen laitos, että sen sorkkiminen johtaa vain huonompaan. (Vähän sama kuin pelimiesopeissa, eli oli millainen mörkö tahansa, naista irtoaa paremmin kun on luonteva oma itsensä kun taas parhaitakin kikkoja noudattavan hermostuneisuus ja teennäisyys karkoittaa naaraat.) Tämä on asia, joka on useimmille arkijärjessä selvä, ja siksi psyykensä kouluttaminen näyttää aina jokseenkin patologiselta ja se on helppo tulkita sijaistoiminnaksi.
En yritä vakuuttaa tässä ketään, koska kuten aiemmin kirjoitin, uskon että pelkkä tieto riittää, minkäänlaista suostuttelua ei tarvita sen enempää viestintään kuin ajatusten toteuttamiseen. Esittämäni ratkaisun vahvuus on siinä, että tekemättä jättäminen on aina helpompaa kuin lisätekemisen hankkiminen. Tosin täysin puhtaaseen tilaan harva elämäänsä saa, eikä se ole välttämättä tarkoituksenmukaistakaan. Kun heikkoudet ja itsepetokset laskevat kohtuulliselle tasolle, niihin voi suhtautua uteliaan humoristisesti omina omituisuuksinaan.
Minusta siinä mitä sanot on paljon totta. Mutta oman kokemuksen perusteella arvelen, että ihmiset eivät ole päätyneet ratkaisemaan "ongelmaa" esittämälläsi tavalla, koska he ratkaisevat eri "ongelmaa" kuin mitä luulet. Käytännössä epäilen, että "henkisesti syrjäytyneiksi" nimittäneillä on käynnissä eksistentiaalinen kriisi, jonka syyn en usko olevan pohjimmiltaan sosiaalinen sellaisella tavalla kuin esität. Itselläni se ei todellakaan ollut, lähinnä päinvastoin. Ympäristö tarjosi valmista ratkaisua elämän sisällöksi. Jostain syystä se ei kuitenkaan riittänyt, mutten puhunut eksistentiaalisesta kriisistäni oikeastaan kenellekään. Toisaalta sen voi ajatella olevan sosiaalinen siinä mielessä, että monet suuret tarinat ja valmiit vastaukset eksistentiaalisiin kysymyksiin, jotka vanhempiemme sukupolvelle olivat vielä tarjolla, eivät vaikuta uskottavilta, jos vähänkään harjoittaa rehellisyyttä.
Ehkä olet vain jollain tasolla kehittyneempi ihminen. Eksistentialistiset filosofit opettivat, ettei eksistentiaalinen ahdistus seuraa mistään ikävistä kokemuksista vaan puhtaan intellektuaalisesti siitä, että kuolema on väistämättä edessä, eikä maailmalla ole tarkoitusta eikä mitään sääntöä tai oppia, johon voisi paeta tai josta voisi saada turvaa ja lohtua.
Sen sijaan siitä, että kaikesta huolimatta yrittää löytää sellaisen ja turvautua siihen tahdonvoimallaan, seuraa pelko. Eksistentiaalisesta tyhjyyden kokemuksesta itsensä vieraannuttanut joutuu turvautumaan uskonvaraisiin asioihin, ja näiden epävarmuus ja keinotekoisuus ilmenee fobioina, joiden konkreettinen alkuperä on vaikea hahmottaa. Tyypillisesti tällaisen fobian alkuperäksi otetaan suorastaan jokin harhaanjohtava ja vaikeasti falsifioitava syy, ettei tarvitsisi kohdata tyhjyyttä. Pohjimmiltaan "pelko" on tietoisuutta siitä, että valehtelee itselleen.
Toisin sanoen siis eksistentialistien mielestä ei ole mikään terveyden merkki, ettei ahdistu niistä asioista vaan päinvastoin torjunnan. Tuo kuvattu "pelko" muistuttaa erittäin paljon niitä oireita ja ilmiöitä, joita olen tässä kirjoitusketjussa kuvaillut.
En usko, että olen jotenkin poikkeuksellisen kehittynyt. En myöskään usko että kyse on kuolemanpelosta, ainakaan sillä tavalla kuin kuolemanpelon ymmärrän.
Olen tehnyt jotain kuolemaanpelkoon liittyviä buddhalaisia harjoituksia, mutta en saa niistä käytännössä mitään irti. Ymmärtääkseni syy on siinä, että kuolemaan liittyvä torjuntani on yhhä liian vahva.
En tietysti tiedä, onko muilla täsmälleen sama juttu käynnissä kuin itselläni. Se voi olla joillain myös sosiaalisesti rakentunut. Mutta omakohtaisista kokemuksistani päätellen on selvästi väärin kategorisesti väittää, etteikö ainakin jollain muullakin voisi olla kyse samasta.
Itse etsin kuumeisesti jotain 30-vuotiaasta asti, mutta en tiennyt mitä etsin. Kävin läpi paljon erilaisia vaiheita (jotka olivat kaikki tarpeellisia lopputuloksen kannalta), kunnes alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen jäljillä siinä mitä olen hakenut. Ne jäljet jotka löysin olivat itselleni shokeeraavia ja erityisesti omassa sosiaalisessa ympäristössäni tavallaan halveksittavia, joten harva ystävistäni vieläkään tietää asiasta. Ei voi siis mitenkään uskottavasti väittää että olisin ajautunut juttuihin sosiaalisen paineen seurauksena.
Olen kyllä pitkälti samaa mieltä siitä, että minkään vähänkään todellisen "polun" löytäminen on käytännössä lähes mahdotonta. Ei ole siis ihme, jos käytännössä kaikki tuttusi ovat siinä epäonnistuneet.
Esteitä "polun" löytämiselle paljon, erityisesti omassa päässä, ja olet niitä esteitä kuvannut hyvin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisia polkuja olisi nykyaikanakin olemassa. Kun sellaiselle on päässyt, muitakin polkuja on helpompi nähdä. Hieman yllättävästi niitä on paljon enemmän kuin mitä kuvittelee.
Uskoisin, että olen itse muuttunut melko paljon ihan objektiivisestikin tarkastellen, ja uskoisin että ulkopuolinenkin tarkkailija voisi sanoa, että olen siirtynyt kohti lähemmäs tavoittelemaasi rationaalista ja pragmaattista ajattelua. Tunnen muita ihmisiä, joiden kanssa kuljemme samaa matkaa, ja heissä on ainakin tapahtunut tällaista havaittavaa muutosta. Siksi omakohtaisiin kokemuksiin vedotan väitän, että tällaisia polkuja on olemassa.
Silti olen samaa mieltä kuten sanoit, iso osa uskonnoista, terapioinnista, chakrojen syleilystä yms. on ihan hirveää paskaa ja niillä voi saada pään todella pahasti sekaisin sekaisin.
Tässä keskustelussa on useita eri näkökohtia, ja on aika sekoittavaa kun niitä vaihdellaan.
Yhden näkökohdan eli yhteiskunnallisen kannalta tuo kertomasi on selvää. Olet menestynyt elämässäsi, joten teet kaikenlaista ikäänkuin herrasmiehen harrastuksena etkä pakene niihin (ja niiden sallivan kehuvaan ilmapiiriin) aikuisten maailman pettymyksiäsi. Siksi on selvää, että kokemuksesi ovat niistä positiivisia. Lopettaisit harrastuksesi jos et viihtyisi. Toisaalta parhaastakin harrastuksesta tulee todennäköisesti harmia ja haittaa jos sitä tehdään kompensaatioksi tai eskapismista.
Toisesta eli psykologisesta näkokulmasta taas olen huomannut sinussa muutoksia rennompaan suuntaan (minusta sinussa ei ollut mitään vikaa ennenkään, mutta jos kerran itse halusit muuttua, olkoon niin), mutta en mene näin julkisesti ja vähillä tiedoilla veikkaamaan syitä ja vaikutuksia.
Esitän kuitenkin yleisluontoisen arvauksen. Sinua on voinut auttaa harjoittelusi, mutta toisaalta veikkaan, että jos hyvinvointisi on tosiaan lisääntynyt viime vuosina, siihen on liittynyt irti pääseminen jostain stressiä ja huonommuudentunnetta lietsoneesta roolista, riippuvuudesta tai ihmissuhteesta. Konkreettisesti tai ainakin henkisellä tasolla.
Toisin sanoen olet onnistunut hoitamaan ongelmia aiheuttaneen syyn pois sen sijaan että se olisi jäänyt ennalleen ja jotenkin olisit saanut puudutettua tai muutettua itsesi sietämään sitä. Toipuminen ikävästä asiasta tietenkin voi viedä pitkään sen jälkeenkin, mutta olennaista on, että varsinainen syy poistuu. Syyt eivät tietenkään ole aina ilmeisiä. On esimerkiksi tyypillistä, että parisuhdeongelmat naamioidaan jopa itselle joksikin ikäkriisiksi, eksistentiaaliseksi tuskaksi tai jopa masennuksen tai luulosairauden pukuun. Jättävä osapuoli peitelläkseen syyllisyyttään ja jätettävä kieltääkseen ongelman.
Mahdollisimman konkreettisesti ilmaisten jos sinulla on nyt paremmin, väitän ettei se johdu siitä, että muistat ja osaat toimia ja asennoitua joka tilanteessa jollain oikealla ja fiksulla tavalla. Että olisit oppinut jotain, jota nyt koko ajan sovellat. Väitän, että pikemminkin ajattelet tilanteissa paljon vähemmän sitä, miten niissä pitäisi olla ja miten asennoitua ja mitä tuntea, ja keskityt enemmän itse asiaan itsesi unohtaen. Kuten on linjassa tuon "viattomuus"-jutun kanssa, josta keskustelu lähti. Harjoitustesi avulla olet päässyt eroon enemmästä kuin saanut lisää, joten asiat sujuvat kevyemmällä rasituksella.
Lähetä kommentti