Insinööriproosan tuolle puolen

Mietin, miten olisi mahdollista pysytellä tiukasti ei-yhteiskunnallisena. Ainakin kirjailijana olisi mahdotonta sanoutua irti yhteisestä leikistä: edes keskeislyriikka ei voi irrota taustastaan kuin hetken hurman ajaksi. Moderni sanataide ei voi vetäytyä puhtaaseen itseriittoiseen konventionaalisuuteen, ja siten se väistämättä ottaa jonkin kannan sosiaaliseen kontekstiinsa. Eikä se analyyttisimmilläänkään voi olla puhdasta luonnontiedettä.

Vaan entä jos se olisi kiinnostavalla tavalla epäpuhdasta. Kuvittele romaani, joka kertoo luonnonilmiöistä, matemaattisista struktuureista tai vaikka kielitieteellisistä käsitteistä. Rakenteellisella tasolla siinä olisi tarina, draamaakin, mutta se olisi kirjoitettu kielellä, jossa ilmenisi pyrkimys purkaa ja minimoida kaikenlainen elollistaminen ja metaforisuus. Kyseessä olisi tietenkin äärimmäinen vieraannuttamismenetelmä – ja sellaisena valitettavasti yhteiskunnallinen.

Olisi todella outoa, jos kukaan 1900-luvun kokeilijoista ei olisi ehtinyt yrittää jotain tällaista. Kirjallisuusihmiset, onko tietoa?

Haloo

Rintamaa

Fragmentti elämästä ja kirjallisuudesta

Elämäni pitäisi kirjoittaa, jotta ehtisin kunnolla eläytyä siihen. Mutta en ehdi.

Sadeko on syynä siihen, etten osaa juuri nyt sanoa enempää. Kesä pitäisi kieltää, ilmat jotka vaikuttavat mielialoihin, mielentiloihin, mielihaluihin, unen laatuun, uniin. Aamulla joko alkaa ajatella tai ei. Tätä on joko pidettävä työnä tai ei. Kesän turvissa on joko vapaa tai ei. Oman psyyken rakenneosat ihmetyttävät lakkaamatta, niiden suhteet toisiinsa.

Väärinymmärretyt olemisemme

Olen tottunut pitämään ulkoista arvokkuutta sisäiseen verrattuna melko arvottomana. Jollain tapaa olen hämmästynyt ja hämilläni siitä, miten aikalaisiani kiinnostaa nin paljon enemmän se, millaisia elämäntapoja he noudattavat tai mihin viiteryhmään kuuluvat, kuin se, millaisia he pohjimmiltaan ovat. He saattavat olla ankaria itseään ja toisiaan kohtaan, mutta heidän ankaruutensa on pinnallista.

Nämä huomiot vaikuttavat julkilausuttuina varmasti sekä tekopyhiltä että dekadenteilta, sikäli kuin tällaiset mainesanat ovat enää käypiä.

Myönnän kärsineeni essentialismistani, ja essentialistinen minäkäsitys itse näyttää syntyvän kärsimyksestä, pelosta, että on paha tai hullu tai homo tai muulla tavoin tabuksi luettava: ja tälla tavoin haavoittuneen ihmisen on vaikea eläytyä ja sopeutua yhteiskuntaan ja sen roolipeleihin ja -malleihin, koska hän osaa olla jotain vain olemuksellisesti muttei koskaan tilapäisesti. Onko hän sääty-yhteiskunnan idealistinen jäänne, vai onko kyse jostain yleisemmästä, jostain primitiivisemmästä?

Eikö ego (samoin kuin yhteiskunnallinen rooli) ole aina jotenkin kömpelö kompromissi kahden eli olemistavan (ser y estar) välillä?

Solipsistisia sormiharjoituksia 1

"Alkuräjähdys tapahtui minun vuokseni." Hullu, naurettava ajatus, lauseena mauton, mutta siihen kytkeytyy joitain vaikeasti kiistettäviä uskonnollis-metafyysisiä vääjäämättömyyksiä. Keskityn tällä kertaa metafyysiseen puoleen.

(1) Ilman otaksuttua alkuräjähdystä en kaiketi olisi olemassa. (2) Kartesiolaisittain päätellen olen kiistatta olemassa, tai – riippumatta siitä, missä mielessä olen olemassa itselleni – ainakin tämä jokin, minkä toiset a posteriori osoittavat minuksi, on eittämättä syntynyt ja edelleen mahdollistaa tietoisuuden. (2b) Tietoisuus on tietyssä ratkaisevassa mielessä väistämättä ainakin minun tietoisuuteni: se ei voi olla ensisijaisesti naapurin Matin (ilman että naapurin Matti olen minä: voidaan ehkä kuvata poikkeustapaus, jossa ihmistä voidaan nimittää itsensä naapuriksi), eikä naapurin Matti voi olla tietoinen minun puolestani. (3) Voidaan todeta, että tietoisuuden on välttämättä oltava olemassa, jotta maailman merkitys tai tarkoitus todellistuisi, koska merkitykset ja tarkoitukset ylipäätään ovat olemassa vain tietoisuudelle.

Ergo minun on oltava olemassa, jotta alkuräjähdyksellä ylipäätään voisi olla tarkoitus. Voit vapaasti ajatella näin omasta puolestasi.

Hämäräkysymyksiä

Mitä kuuluu sisäisen luontomme monimuotoisuudelle? Mitä siitä voidaan sanoa? Kehittyykö se yhä? Vai onko syytä epäillä, että jokin peruuttamaton häviämisprosessi on käynnissä?

Onko kulttuurissa sellaisena kuin sen tunnemme kyse enää epätoivoisista suojeluohjelmista?

Hallussa

Tieto on ainakin näennäistä valtaa: asiat ovat kuten sanon.

Kuinka voi vaatia ketään olemaan vakavissaan, kun kaikki haluavat olla oikeassa?

Tahto olla oikeassa on vähemmän viaton kuin tahtoisi olla.

Kasvatin

Sellaista piruparkaa ei olekaan, joka ei ilmoittaisi kasvaneensa sellaiseksi kuin on.

Kauheista lapsista tulee kauheita aikuisia, jotka kerskailevat kasvullaan ja kaupittelevat kauheita kasvatusoppejaan.

Heistä on kunniakkaampaa viitata lauseella "maailma on paha" itseensä kuin toisiin.

Ajattelematon lapsi ei pelkää vahingoittavansa toisia, niin kuin ei sekään, joka esiintyy Aikuisena.

Pelkäämme, että meitä kohdellaan kuin lapsia. Sellaista pahantahtoisuutta, jota tämä pelko voisi elättää ja joka voisi elättää tätä pelkoa, en oikein uskalla ajatella.

Historia ja fiktio

(Kirjattu Korjaamolla teekupposen ja Vähäsen Kakadun ääressä.)

Kenties pelkät mahdollisuudet ovat todellisia sankareita.

Historia kertaa tekijän ja kirjoittajan heikkoudet.

---

Fiktio on tuntemattomien ihmisten epävarmaa ja -todellista elämää. Se muistuttaa kuolemaa enemmän kuin omamme, omaamme.

Fiktio on kammottavaa. Tahtoisin kirjoittaa sitä, mutten halua. Haluaisin, mutten tahdo. Pelkään, etten kykene, mutta mahdollinen kykyni herättää minussa kauhua.

On kaksi kauhun lähdettä: se, että pystymme kuvittelemaan, ja se, että emme pysty.

---

Puu on liian raskas miehen kantaa. Maa tekee sen.

---

Sitä, että vanki kirjoittaa, ei pidetä luovuttamisena eikä mielettömyytenä.