Naiivi teksti

Olen viime aikoina nauttinut kirjoittamisesta enemmän kuin kenties ikinä, mutta tämä blogi on jäänyt päivittämättä, tärkeä mahdollisuus käyttämättä. Tekstinteon mittakaava on muuttunut: mielessäni siintää kokonainen kirja, se toinen, viivästynyt – sikäli kuin joku on ottanut aiemmat innostuneet lupaukseni vakavasti.

Suunnittelen uuden, journalistisemman ja verevämmän blogin perustamista, mutta ensin koko laji on opeteltava uudelleen alusta. Kuvia uskallan luvata: vieressä jättiläiskalmari, kirjoittajan ennen kouluikää piirtämä.

(Inhimillinen alkaa lapsellisesta.)

Aksoni

90-luvulla saattoi vielä kuvitella, että tulevaisuus on epäkäytännöllisen ihmistyypin. Toisin kävi.

Olin nuori. Nuoruus on masentava selitys.

Aatteet kasvavat rauhassa kuin hermosolun haarakkeet: radikaalit liikkeet ovat juurtumisyrityksiä.

Epäkäytännölliselle ihmiselle, joka elää rauhan turvin, nämä asiat ovat itsestään selviä.

Puut, puuttuu puheeseen runoilija, elävät rauhasta ja virtauksista aivan kuin keskushermoston varhaisradikaalit solut.

Tempoi

Joskus herätessä, suuruudenhulluuden ja valveen rajalla: runoilijana
koetan tehdä ihmeen, kantaa vastuun kaikesta hulluudesta minussa.

En usko kantaaottavuuteen, kannat on otettu.

Toiminta kannattaa, runo kelluu virrassa ja sen liikkeet näyttävät hidastuneilta.

Muistutan itseäni, etten kehdannut kysyä aikuisilta, mitä he tekevät. Kysyn itseltäni.

Kysyn: yhäkö, näinkö?

Päiväkirjansa yksityisetsivä, tutkiva journalisti.

Valo pyrähtää huoneeseen kuin nuori harjoittelija. Näen hänessä omat merkkini.

On vaikea katsoa ulos. Siksi keksittiin luonto ja arkkitehtuuri.

Ystäväni ahdistuskohtaus väistyi, kun hän näki kireästi vyötetyn naisen korkoineen kiirehtimässä edeltämme alas portaita. Eräs kokemuksen muoto.

Kaikki on selvää paitsi kokijalle, kontrolloimattomalle koehenkilölle, vapautensa vaiheilla tempoilevalle.

Enää ihminen on selittämätön, jumaluus,
minä itse sen viimeinen, koominen nimi?

Ulos on vaikea katsoa, silmistäkin.

Kauppakeskuksessa hän epäröi liian pitkään ennen kuin päätti lähteä perään.

Unista 5. 4. 2010

Uni ei ole vapaa. Uni on runousoppi.

Uni on tajuntasi ankara tyyli. Se ei peräänny vaan kirjoittaa päälle.

Koska se ei näe eikä käsitä, se on joka hetki täsmälleen oikeassa.

Tunnet myötähäpeää, selität naama punaisena, mitä lapsesi, vanhempasi, unesi tarkoittavat.

[...]

Se, joka ei kykene tuudittautumaan hyvänolontunteeseen, tulee unettomuudesta hulluksi.
---
Kaipaa kauniita unia, rukoilee ravistelevaa herätystä.
---
Valvon toinen silmä auki, hetkittäin toinenkin.
---
Kirjoittakaa unen puolustus, pelastakaa se symboliikalta, uskonnolta, psykologialta(, hypnoosilta, narkoosilta, meditaatiolta).

Univelallisen selitys

Vakavimmat tekstini eivät päädy blogeihin vaan kirjoihin, kansiin, laatikoihin, jos lainkaan syntyvät. Taivas, sanani, ajatukseni, kaikki käyvät niin painaviksi, etten jaksa kantaa niitä. Elohopea erkanee niistä ja hajoaa pisaroiksi, jotka vierivät lattian rakoihin.

Ankarimmasta mielestä

Opinnäytteen tms. tekemistä helpottaa, kun muistaa ja hyväksyy, ettei ole synnyttämässä sitä itselleen. Taiteessa ei ole tätä takaporttia. Ei myöskään filosofiassa kaikkein ankarimmassa mielessä.

Filosofinen mielenlaatu on luullakseni sellainen, joka käyttäessään sanaa "filosofia" huomaa aina tarkoittavansa filosofian käsitettä ts. 'filosofiaa'.

Ɛ ⊁⊀ 3

Onko sydämessäni paikkaa yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnalla sijaa sydämessäni?
Onko sydämelläni paikka yhteiskunnassa?
Onko yhteiskunnassa sijaa sydämelleni?
Onko sydämessäni paikka yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnassa paikkaa sydämelleni?
Onko sydämelläni sijaa yhteiskunnassa?
Onko yhteiskunnalla paikka sydämessäni?
Onko sydämessäni sijaa yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnassa paikka sydämelleni?
Onko sydämelläni paikkaa yhteiskunnassa?






[Otsikko mutatoitui 24.8.]

Aforismit ja aforistiikka 2: kulta-ajattelusta

Aforistikko tahtoo yksinpuhelussakin viimeisen sanan.

Etsii rauhaa omista ajatuksistaan, vuolee lastuja virtaan... Esi-isätkö minussa pelkäävät sivistystä? Elävät, voitteko vastata kuolleitten puolesta?

Tahtoo peittää sosiaalisuuden ja pelon.

Myöntää viihtyvänsä paremmin kuolleiden kuin elävien seurassa... Tässä kohtaa eroan ja lähden omille teilleni.

Kun tilaa on niukalti ja odotukset konservatiivis-individualistiset, niin omaperäisyys on vaikeaa ja kiusallinen perässähiihtäjyys koituu useimpien osaksi. Mitä kuuluu kultakentän vaiteliaille miehille ja heidän valtauksilleen? Mikä ajaa kirjoittajaa kirjoittamaan kuin korven pimennosta? Kun hippua ei sulateta, se (maisemamaalauksen tms. tapaan) muistuttaa erämaan rauhasta ja auttaa unohtamaan kaupungit ja kaupankäynnin, josta kulta on aina saanut arvonsa. "Kultajyvä" sananakin on kliseiden klisee. Mutta sentapaiseksi kappaleeksi hyvä mietelause mielletään, lähes huomaamattomasti mutta kiistatta kitsch-kiilteen hitusia ja muuta muraa raskaammaksi. Uskoa tämä vaatii; hyvä, että vaatii.

Kun yritän kirjoittaa aforismeja, toiset hetket ovat kirkkaampia kuin toiset. Joinain miellän huuhtovani tyynesti pohjasoraa mutta toisina voin todeta itseni hermoilevaksi hiireksi, jonka räätälöimään morsiuspukuun olisi tarkoitus mahtua juuri sopivassa suhteessa uutta, vanhaa jne. Tällaista on neurootikon elämä, mahdottomia tehtäviä ja ristiriitaisia vaatimuksia. Väkinäisyys ainainen vieras.

Tarkasti todeten: ei vain kirkkaus vaihtele vaan myös valon suunta. Taivaassa tai sadun maailmassa, kullan ja jalokivien hohteessa, tämä seikka lakkaa merkitsemästä.

Tarkasti tahtoisin kirjoittaa mutta tappamatta. Eitä tavaten, aitoja teitä avaten.

Epätiedosta eteenpäin

Jokainen lapsi nakertaa aukon todellisuuteen.

Kuvitella.

Tietämättömyyttään häpeävä ei kuvittele.

Kuvitella, miten vähän tiedän sinusta.

Raha tuskin haisee toisin kuin sinä.

Se on jokaiselle outo, ei kukaan.

Kuvittelematon olematon, kuolematon

reikä kalliissa matossa.

Skandaali olet.