Rakas peilikuva, kunpa et nauraisi yrityksilleni ymmärtää tätä maailmaa.
Kun Narkissos näki peilikuvansa, hän oli yksinäinen ja onneton. Ja tämä tila jäi hänen ainoaksi nautinnokseen.
Kun Narkissos tutustui kuvaansa, hän tunnisti siinä Tuntemattoman, jota kaipasi.
(eli erään ikuisuusprojektin päätös)
Pioneer 10 -luotain matkaa yhä poispäin meistä, mutta Ensyklopedia ilmestyy aivan kohta.
Katson ikkunasta
keltaisena keltakuuta
havaitsen harvat aarit
varvikkokaistat, kivituhkan
hoidetut autopaikat
raaputetut perhearvat
virrassa varavoimalan alla
raha etsii vastinettaan
harmaa maan alla
harmaata maan alta
Näin viime yönä unta runoista, runokurssilaisten harjoitustöistä, jotka saivat minut kateudesta kellanvihreäksi. Harmittavasti unohdin miltei kaiken; ehdin nimittäin jo huojentuneena ajatella, että tekstinäytteet jonkinlaisessa sähköposti- tai muussa verkkokeskustelussa esitellyt Teemu Helle, kurssin vetäjä, on kyllä tallentanut ne…
Harjoitustehtävän aihe oli "Katson (ulos) ikkunasta". Ainoat säkeet, jotka saatoin muistaa ovat tämän runon kaksi ensimmäistä; unessa runo jatkui aivan toisin, ihmissuhderunona, jollaista en syystä tai toisesta osaa enkä uskalla saattaa julkaisukelpoiseksi valvetilassa; muistan hämärästi, että siihen sisältyi jokin ällistyttävä näkökulman vaihdos.
Olen kiintynyt unieni surreaaliseen kieleen, sen tiiviyteen, sen enimmät ennakkoluulot ja -olettamat murtavaan arvaamattomuuteen. Pieni esimerkki, viime yön satoa tämäkin: Mikä on 'huoran kolmas arkkityyppi'? Mikäpäs muukaan kuin 'veljeni Ilokehä'.
Millä voimalla yksilö, joka on kyllästänyt itsensä, tahtoen ja tahtomattaan, uskonnolla, politiikalla, malleilla, normeilla ja näkökannoilla, kykenee vielä rakastamaan; millä keinoin kohdentamaan rakkautensa? Kirjoitan, ihmettelen; tajuan tunteitteni näin tempautuvan ja leviävän maailman tuuliin. Lukijani, etkö kavahda?
Miten voi katsoa itseään peiliin; miten toista? Eikö se ole sama asia? Eikö sitä, mitkä tulee väliin, nimitetä useasti sosiaaliseksi. Ja kun on yksin, jäljelle jää vain se, sosiaalinen, abstrakteimmassakin olomuodossaan läpäisy- ja häpäisykykyinen yliolento.
Olin ahdistunut, mitä sanoin? "En tiedä, ehkä tämä on uskonnollista." Peilin eteen laskeutuva rautaesirippu.
Jotain mieltä toisten odotuksista, suhteessa niihin, niistä johtuen. Mitä mieltä omistaan?
Jos mieli ei ilmene, olkoon mielipide.
Koeta osoittaa mieltä. Et pysy perässä.
Ajattelet toisin, vaikka ajatus on sama.
Yhteiskunta. Minunko mielestäni?
Onko mieltä tai yhteiskuntaa, joka ei pirstoutuisi kauniisiin yksityiskohtiin?
Jos esseistiikkaa kirjoittaisi tarkasti ja hyvin, se raastaisi kuin timanttiviila.
Liuottaisi kuin vesi. Oikosulkisi piirit.
Jos lukisi ajatuksiaan kuin kuuntelee sadetta, väittäisikö löytäneensä ropinasta poliittisen viestin?
Iltapäivä on jo pitkällä mutta uni yhä julkaisematta...
Ulko-oveni oli maalattu yön aikana. Sen taakse saatoin jättää sekasorron, joka saattaisi sukuni häpeään, mutta huomasin oven lukitsemisen muuttuneen vaikeammaksi. Lukon kieli hamusi työläästi mutta toiveikkaasti kohti vastakappaletta yli raon, joka oli kunnostuksen jäljiltä hyvinkin peukalon mentävä. Porraskäytävässä odotteli joukko hyväntahtoisen uteliaita matkailijoita sekä heidän oppaansa, pukumies, joka kertoi esittelevänsä eläkeläisryhmille kirjailijoiden koteja.
Olen viime aikoina nauttinut kirjoittamisesta enemmän kuin kenties ikinä, mutta tämä blogi on jäänyt päivittämättä, tärkeä mahdollisuus käyttämättä. Tekstinteon mittakaava on muuttunut: mielessäni siintää kokonainen kirja, se toinen, viivästynyt – sikäli kuin joku on ottanut aiemmat innostuneet lupaukseni vakavasti.
Suunnittelen uuden, journalistisemman ja verevämmän blogin perustamista, mutta ensin koko laji on opeteltava uudelleen alusta. Kuvia uskallan luvata: vieressä jättiläiskalmari, kirjoittajan ennen kouluikää piirtämä.
(Inhimillinen alkaa lapsellisesta.)
90-luvulla saattoi vielä kuvitella, että tulevaisuus on epäkäytännöllisen ihmistyypin. Toisin kävi.
Olin nuori. Nuoruus on masentava selitys.
Aatteet kasvavat rauhassa kuin hermosolun haarakkeet: radikaalit liikkeet ovat juurtumisyrityksiä.
Epäkäytännölliselle ihmiselle, joka elää rauhan turvin, nämä asiat ovat itsestään selviä.
Puut, puuttuu puheeseen runoilija, elävät rauhasta ja virtauksista aivan kuin keskushermoston varhaisradikaalit solut.
Joskus herätessä, suuruudenhulluuden ja valveen rajalla: runoilijana
koetan tehdä ihmeen, kantaa vastuun kaikesta hulluudesta minussa.
En usko kantaaottavuuteen, kannat on otettu.
Toiminta kannattaa, runo kelluu virrassa ja sen liikkeet näyttävät hidastuneilta.
Muistutan itseäni, etten kehdannut kysyä aikuisilta, mitä he tekevät. Kysyn itseltäni.
Kysyn: yhäkö, näinkö?
Päiväkirjansa yksityisetsivä, tutkiva journalisti.
Valo pyrähtää huoneeseen kuin nuori harjoittelija. Näen hänessä omat merkkini.
On vaikea katsoa ulos. Siksi keksittiin luonto ja arkkitehtuuri.
Ystäväni ahdistuskohtaus väistyi, kun hän näki kireästi vyötetyn naisen korkoineen kiirehtimässä edeltämme alas portaita. Eräs kokemuksen muoto.
Kaikki on selvää paitsi kokijalle, kontrolloimattomalle koehenkilölle, vapautensa vaiheilla tempoilevalle.
Enää ihminen on selittämätön, jumaluus,
minä itse sen viimeinen, koominen nimi?
Ulos on vaikea katsoa, silmistäkin.
Kauppakeskuksessa hän epäröi liian pitkään ennen kuin päätti lähteä perään.
