Olen skeptinen pietisti-positivisti: en hyväksy itseluottamusta, koska en usko sen paremmin introspektion kuin tekojenkaan todistusvoimaan. Olen individualisti, jolle "usko itseen" on mieletön käsite tai ainakin mahdoton oikeuttaa uskomuksena. Luulen, että tällainen ajattelumalli on maassamme melko tavallinen.
Nyt saa oppia, entä sitten?
Minkä tietopuhe peittää, mihin ikään asti? Olemmeko palaamassa valtayhteiskuntaan?
Mikä on aitoa skeptisyyttä, mikä itsesensuuria? Lamautinpas itseni, kun opin viisastelemaan ja penäämään tietoa. Mutten riittävän kätevästi.
Kysyessään on eniten yksin. Pälyillessään näyttää sen. Vielä yksinäisempää on koettaa vastata itse.
Kirjoittajan täytyy olla avoimesti hullu, sivu suun auki, muu ei auta.
Eräs kauhun laji: kohtaat ystäväsi (jos mainitsisi vielä erikseen "läheisen", se kuulostaisi samalta kuin "omainen") uudelleen toimittajan/papin/kauppiaan/juristin/tukijan/opettajan/... ominaisuudessa.
Suvun, ystäväpiirin ja järjestäytyneen yhteiskunnan väliset rajapinnat ovat pelon ja häpeän kondensaattoreita.
En näe metsää puilta
Pienikin puu vaikuttaa metsän ilmeeseen arvaamattomalla tavalla,
etenkin
juuri se joka näkyy keittiön kapeasta ikkunasta ikkunasta
jonka valkorunkoon valo osuu siten silloin ja silloin
varjon laatua ja vaikutusta
eri vuodenaikoina
En näe puita puulta
puuta oksilta
rungon mutkilta
kun puu on kaadettu
miltä metsä näytti, kun se vielä seisoi paikallaan.
Puuta ei voi kirjoittaa,
se on hallitsematon.
Mitä taloutemme hakee? Riskinoton ja riskienhallinnan yhtaikaista maksimointia? Kekseliäisyyden ja sen ennakoinnin tasatahtia täydessä vauhdissa?
Emergoituuko järjestelmästä ja sen osien osaamisista paha kollektiivinen perfektionismi, Medusan pää, suuri Narkissos, hallitsemattoman hallinnan musta aukko, miljardi tervettä minäkuvaa tapahtumahorisontin yllä?
Uni on tuhlausta. Se on kaiken luovan toiminnan malli.
Jos problematiikassa on piilotettuja tasoja, yritykset pureutua siihen tuottavat tilanteita, joissa ajatus ei vain näytä pääsevän eteenpäin.
Logiikan edessä on koomista nolostella.
Vapaana viitsii tehdä asioita, jotka eivät vaadi mitään.
Innoitus tai innostuminen on kyvyistä korkein. Jos se vahingoittuu, muutkin kärsivät.
Jos halua kirjoittaa modernistisesti, kannattaa kuunnella jatsia. (Konstit on moderniteetin ydin: kyse on tekniikasta, mitäpä sitä kieltämään.)
Pelkät piirustukset eivät koskaan käy tekniikasta.
Jos jazz muistuttaa ajattelua, kyse ei varmaan ole pelkästään sen
improvisatorisesta luonteesta.
improvisatori... Mietiskelyä ilman hiljentymistä.
Tampereella keskustelimme, sovimme vaihtokaupat radioista. Sain mukaani mainion taustamusiikkilaitteen.
Elämäntyylit ovat tekniikoita. Lehdistä näkee vain pintatason.
Aforismeja tulee kirjoittaa niin, ettei mikään ole niin helppoa kuin aforismien kirjoittaminen.
Runoja tulee kirjoittaa
niin ettei mikään ole
niin helppoa kuin runojen kirjoittaminen.
Virheitä on tehtävä. Muuten ne eivät kasaudu.
Parhaat huomautukset ovat aiheettomia.
Aikaperspektiivini, kuten tällä palstalla sopii ilmoittaa, on kaventunut, koska olen jossain määrin ahdistunut ja tunnen itsessäni sellaisen orastavan vetäytymisen tarpeen, jota nykyään kai nimitetään depressioksi. On vaikea puhua menneestä ja tulevasta. Tulevaisuus muistuttaa menneisyydestä ja menneisyys tulevaisuudesta. Nykyhetki on tämän myrskyn silmä. Mutta siitäkin on vaikea puhua, sillä puhe – ja etenkin kirjoitus – on oikotie jälkiviisauteen. Suunnitelmiin. Konstruktioihin. Kontrafaktuaaleihin. Manipulaatioon. Diskursseihin, terminologioihin, professionalismiin, identiteetteihin. Maailman tuuliin tosiaankin.
Puhe ja kirjoitus eivät pysähdy hetkeen, mutta jokin ajattomuuden illuusio välähtää hetkittäin niissä niissä kohdissa, joissa mielen ja kielen hypähdys saavuttaa yläkuolokohtansa. Toisin kuin jokin kokemus- ja kehotekninen joogalento, (jokin) runous on intersubjektiivinen esteettinen ilmiö, yritys leijua siinä hypyssä, joka tapahtuu merkistä merkitykseen ja sielusta toiseen ja jonka intentionaalista potentiaalia ei mikään päämäärä vielä rajaa. Sanoin pitää meidän siis yrittää: vaikeneminen on keinotekoinen muoto; vain kommunikaatio on omaehtoista.
Kirjoitan aforismeja. Niistä uhkaa tulla synkkiä ja hämäriä. Kun yritän kätkeä synkkyyden ja hämäryyden, niistä tulee vielä synkempiä ja hämärämpiä. Toivoisin, että tämä olisi kuva jostain, mutta ikkunan takana on pimeää, eikä siellä näy yhteiskuntaa saati kirjallisuuden arvosteluperusteita vaan kuuluu vain sade; eikä ole sateen vika, jos kuulostan teennäiseltä, ei sen vika, jos haluankin sotkea hienostelevat lauseeni. Sateen vika tämä ei ole.
On outoa lukea
ja kirjoittaa:
toisten kokema tulee vastaan kuin oma,
oma kuin toisten.
Mikä vähä siitä on tietoa, joka auttaa?
