Aforismit ja aforistiikka 2: kulta-ajattelusta

Aforistikko tahtoo yksinpuhelussakin viimeisen sanan.

Etsii rauhaa omista ajatuksistaan, vuolee lastuja virtaan... Esi-isätkö minussa pelkäävät sivistystä? Elävät, voitteko vastata kuolleitten puolesta?

Tahtoo peittää sosiaalisuuden ja pelon.

Myöntää viihtyvänsä paremmin kuolleiden kuin elävien seurassa... Tässä kohtaa eroan ja lähden omille teilleni.

Kun tilaa on niukalti ja odotukset konservatiivis-individualistiset, niin omaperäisyys on vaikeaa ja kiusallinen perässähiihtäjyys koituu useimpien osaksi. Mitä kuuluu kultakentän vaiteliaille miehille ja heidän valtauksilleen? Mikä ajaa kirjoittajaa kirjoittamaan kuin korven pimennosta? Kun hippua ei sulateta, se (maisemamaalauksen tms. tapaan) muistuttaa erämaan rauhasta ja auttaa unohtamaan kaupungit ja kaupankäynnin, josta kulta on aina saanut arvonsa. "Kultajyvä" sananakin on kliseiden klisee. Mutta sentapaiseksi kappaleeksi hyvä mietelause mielletään, lähes huomaamattomasti mutta kiistatta kitsch-kiilteen hitusia ja muuta muraa raskaammaksi. Uskoa tämä vaatii; hyvä, että vaatii.

Kun yritän kirjoittaa aforismeja, toiset hetket ovat kirkkaampia kuin toiset. Joinain miellän huuhtovani tyynesti pohjasoraa mutta toisina voin todeta itseni hermoilevaksi hiireksi, jonka räätälöimään morsiuspukuun olisi tarkoitus mahtua juuri sopivassa suhteessa uutta, vanhaa jne. Tällaista on neurootikon elämä, mahdottomia tehtäviä ja ristiriitaisia vaatimuksia. Väkinäisyys ainainen vieras.

Tarkasti todeten: ei vain kirkkaus vaihtele vaan myös valon suunta. Taivaassa tai sadun maailmassa, kullan ja jalokivien hohteessa, tämä seikka lakkaa merkitsemästä.

Tarkasti tahtoisin kirjoittaa mutta tappamatta. Eitä tavaten, aitoja teitä avaten.