Hyvä lukija, parempi ymmärtäjä, vaikka sitten väärin…
Etsin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi. Ilman sitä olen käsittämätön ja kaoottinen.
En näe juuri muuta syytä kirjoittaa. Haen yhteyttä, keskinäisyyttä sellaisena kuin voin sen tavoittaa.
Palaan aika ajoin vuosikymmenten takaisiin päähänpinttymiini, tiettyihin opiskeluaikaisiin suunnitteluongelmiin ja -ratkaisuihin, jotka muistan varsin yksityiskohtaisesti ilman muistiinpanoja ja muita välineitä. Huomaan niissä, niiden kiinnipalaneisuudessa, selkeitä liukenemisen merkkejä. Solution, resolution, reresolution. Jospa en olisikaan paperikori vaan koeputki.
Ehkä olen vihdoin kypsä keskittymään käsillä olevaan tehtävään. Ehkäpä voin antaa itselleni luvan ylieläytymiseen ja hyperfokusointiin. Kenelläkään toisella ei kuitenkaan ole minun sokeita pisteitäni.
Mystinen metodi on leikki.
Kirjoittaminen koettelee rajojani, tai koettelen niitä kirjoittamalla. Päivätajuntani on hahmoton ja unissani esiintyvät hahmot muuttavat muotoaan: kadunvarsiterassilla haastateltu näyttelijätär muuttuu valkoiseksi teatterinaamioksi, joka lentää huntu liehuen sinitaivaalla. Jokainen ihminen uhkaa muuttua kuvaksi tai ajatukseksi, myös minä itse.
Tämä on ehkä jonkinlainen hätähuuto. Yksityisen kokemusmaantieteeni ja sanamusiikkini ulkopuolella en ole (enää) paljoa mitään, en vaikuttava, en osallistuva. Olen suhteellisen avuton enkä mitenkään kehuttavan vahva.
Lyyrinen essee on niin näkymätön laji, että realistin on hankala innostua, jos löytää omasta tekstistään lupauksen sellaisesta.
Julistaisinko: kirjoitan kunnes murskakritiikki herättää.
Menetelmällisessä kirjoittamisessa tulee usein vastaan se ongelma, että löytyy kiehtova joukko sanoja muttei selvyyttä siitä, tulisiko niiden lausujaa kohdella fiktiivisenä vai hahmottomana, parodisena vai pikemminkin ominaisuudettomana. Tulisiko pitää kirjaa siitä, kuka puhuu ja kenelle, vai onko koko kysymys väärin asetettu?
Irrallaan leijuvassa puheessa on jotain aavistuksen kaameaa, ja siksi runous saattaa tuntua jännittävältä, vaikkei siinä ole juonta eikä asiaa. Pitääkö kuitenkin yleispätevästi paikkansa, että jotta lukija ja jaksaisi seurata sanojen leijuntaa laajassa kaaressa, hänen on voitava konstruoida niiden taakse tarina tyyppineen
Tämä on kysymys, jonka kanssa kirjoittajahahmoni painii pääsiäisenäkin, juhlapyhänä, jona sen kai kuuluisi kokea vapautuminen maallisten pyrintöjen taakasta.
Olen, ehkä minuun iskostetun luterilaisen armo-opin varjolla, ollut taipuvainen fatalismiin, varovaisuuteen ja avuttomuuteen kaikessa, mikä näyttäytyy suurena ja tärkeänä. Jos huomaatte minun päätyneen näpertämään oikein ison käsikirjoituksen parissa, olen löytänyt turvallisimman ja harmittomimman mahdollisen tavan ylittää valtuuteni ja protestoida omaa vaatimattomuuttani vastaan.
[Lisähuomautus: Tai ehken oikeastaan varovaisuuteen, pikemminkin passiiviseen luottavaisuuteen.]
Osoitan mielenkiintoa moniin asioihin, ja moni autistissävyinen ihmettelijä näyttää kokevan minut suhteellisen helposti lähestyttäväksi (kas kummaa). En aina tiedä, mitä tehdä noilla kaikilla asioilla tai miten orientoitua järkevästi ihmisvirrassa tuontapaisen kontaktiherkkyyden varassa, mutta kroonisen laaja-alaista kiinnostustani erityiskiinnostuksiin en pysty kiistämään. Puheitteni ja kirjoitusteni sisältöön vaikuttaa käsitykseni siitä, miten ja millä ehdoin pystyn tekemään omasta tavastani kiinnostua asioista toisiakin kiinnostavan, ja tämä käsitykseni, näin väitän, on käytännössä sekä kokemukseen pohjautuva että hiukan epätavanomainen – niin kuin tämä päivityskin.
Sanat leikkaavat toisiaan, yleiset tasot.
Valaisevan pinnan valossa kirjoitan sille.
Tästä kaikesta on tullut luonnollista, niin minustakin.
Kun haluan kirjoittaa vapaasti, haluanko vapauttaa lukijanikin? Mitä varten? Miksi suhtaudun vapauteen kuin vakaaseen instituutioon? Miksi nihilistisimmillänikin haluan palvella jotain henkisempää kuin reaalivalta? Mikä on se arvokkuus, jonka nimissä jätän nämä kysymykset helposti kysymättä?
Runoilija saa näyttää, esseisti joutuu kysymään. Runoilija joutuu näyttämään, esseisti saa kysyä. Ei kai ero ole tämän syvempi tai tätä vähemmän filosofinen.
Sillä, että lahjakkaimmiksi mieltämäni ja syvimmmim ihailemani eivät yleensä ole menestyneimpiä vaan kaikkea muuta, saattaa olla jotain tekemistä ns. neuroepätyypilisyyden kanssa, vaikka tällaisenaan tämä otaksuma on näennäiselitys. Nämä ihmiset ovat järjestään eksyksissä etulinjan (avantgarden) takana. Miten kertoa heistä? Miten osoittaa kunnioiitusta ja solidaarisuutta? Tänä kysymys on minulle lähes elintärkeä ja toivottavasti osoitettavissa syväksikin.
Mieleen juolahtanut anagrammieepoksen (yksi otsikkomaisimmista):
takaisku runon eturintamassaj
Tehtäväni on kirjoittaa vaivalloisesti. Pelkään puhuvani pötyä. Pelkään paljastuvani papukaijaksi.
Uniradiossani keskustellaan kielestä ja kirjallisuudesta, ei suinkaan matematiikasta, jota ihailen vanhasta tottumuksesta mutta myös pelkään niin kuin kaikkia itseä suuresti muokkaavia ja ryhmään initioivia harjoituksia. Kielen sain ennen kuin minulta kysyttiin mitään. Kiitos vain.
Erillään erehtyy, ei muuta.
Toimiston työpöydän korokkeesta ponnahtaa mekaanista, pitkäliikkeistä nappia painamalla taskukokoinen muistikirja joltain takavuosikymmenten ajast’ajalta. Summassa valitsemani kirja on kulunut ja varsin arkisen näköinen, mutta se paljastuu toimitetuksi kokoelmaksi ilmeisesti toimiston työntekijöiden piirroksia ja maalauksia. Kuvia, jotka ovat varsin pieniä (niitä mahtuu sivulle kaksi), säestää ironisen omanarvontuntoinen, huolellisen huolettomasti vaalitusta ammattiylpeydestä kertova tekstikommentaari. Huomioni kiinnittyy akvarelliin tai tussilaveeraukseen, jonkinlaiseen haikean surrealistiseen pilakuvaan. Siitä hahmottuu hämyinen kujanäkymä. Kahdesta hahmosta vasemmanpuoleinen on hintelä ja kiharahiuksinen, ja vaikkei se ole juuri varjoa tai musteläiskää yksityiskohtaisempi, sen tunnistaa varsin helposti – ei suinkaan arkkipiispa John Vikströmiksi vaan John Viktströmiksi (älkää kysykö tai kysyköä unelta.) llmaisen aiheetta häiritty Viktström nimittäin toteaa kuvatekstissä ärtyneenä: ”Skjut dig med vikt om du vill.”
On jokseenkin surkuhupaisaa, kuinka paljon sanoja tuollaisen hyvin lyhyen unlkohtauksen kuvaaminen vaatii. Ollsivatpa haltuuni uskotut sanat jo valmiiksi oikean kokoisia ja muotoisia. Osaisinpa käyttää niitä vaivattommin kuin valvetodellisuudessa osaan.
Pohjamielikuvieni, muistojeni ”toimistolaiset” ovat pohjattoman kyvykkäitä, ällistyttäviä ja kadehdittavia, vaikka nöyryyteni, alemmuuteni ja yllättyneisyyteni ehkä ilmenevätkin unissa hieman karrikoidussa muodossa. Unissa tuo parempansa kohtaaminen kuitenkin toteutuu taatummin kuin tiedotusvälineissä, jotka ruokkivat laskelmoidulla keskinkertaisuudellaan yleisönsä itsetyytyväisyyttä.
Toki voi väittää, että uninäky on kaikkine vetoavuuksineen eräänlainen kiusaus: eihän tuossakaan, minkä kuvasin, ollut mitään järin realistista tai koherenttia. Silti en kykene sivuuttamaan omien unieni kykyä piirtää uudelleen mahdollisen kokemuksen rajat ja ilmaistavissa olevan piiri. En kykene.
Mikäpä olisi isänmaallisempi tapa viettää itsenäisyyspäivää omana itsenään kuin ajaa sateisessa pimeydessä Syrjä-Hämeen sydänmaiden halki. Padasjoki–Kuhmalahti-reitin varrelle osuu mm. Miestämä-niminen järvi.
——
Mikä auttaisi kansakuntaa? Vastaan: tilan antaminen alhaalta ylöspäin vaikuttaville piilo-opetussuunnitelmille, niille, jotka muodostivat ja muodostavat kansansivistyksen ihanteet, sellaisen luterilais-romanttisen yleisen nerouden opin, joka loisti vielä puheessa tietoyhteiskunnasta, tosin hiipuneesti. Vapaamielinen vakaumukseni on, että rikkinäinen puhelin toimii, kunhan se palvelee toiveikasta uteliaisuutta.
[Jälkihuomio klo 18.10: oikeastaan yritän tavoittaa piilo-oppimissuunnitelman.]
Identiteettini on kaikessa sekavuudessaan pikemmin aikamatkustajan kuin luokkahyppijän. Sana ”aika” on kummitellut blogini nimessä alusta asti, ja taidan kyetä vihdoin näkemään, miksi kiinnityin juuri siihen. Vielä jos kykenisin selvittämään lukijoilleni, miksi kirjoitan niin kuin kirjoitan, niin hankalasti aikaan sijoittuvalla tavalla.
Kasvuympäristöni oli aidosti, vilpittömästi ja varsin rauhanomaisesti vanhakantainen, eikä tässä ole kerrassaan mitään ihmeellistä, kun tajuaa, kuinka nopeasti kaikki muuttui syntymääni edeltävinä vuosina. Ikätovereideni vanhemmat ovat enimmäkseen sodan jälkeen tai ehkä sen aikana syntyneitä, 60-luvun murrokseen ainakin pieneltä osin osallistuneita; omani olivat edellisen vaiheen edustajia, hiljaisia jälleenrakentajia (jotka 90-luvun laman riepottaessa maata saattoivat vetäytyä eläkeviroistaan täysin palvelleina), enkä näistä lähtökohdistani taida vieläkään tietää, millaisella liikkeellä saattaisin uskottavasti hypätä ajan rattaiden kyytiin.
Hämäläinen harkitsevuus ei riitä peittämään maisemaan ikuistunutta epävakautta.
Kuka kaipaa satakuntalaisen kitkerää orvonosaa?
Savo: repaleista rajaseutua. En ihmettele, että esi-isäni hakeutuivat länteen.
Haluni ainekset ovat tavanomaiset, mutta tahtoni muodostuu mutkikkaasti – voivatko useilmmat todeta näin? Kirjoitanko niin abstraktisti, etten erotu edes siinä missä pitäisi? Voiko pelkän subjektiivisen kiintymyksen varassa tuottaa kirjallisuutta, ja millä tavoin mielikuvitus voi yltää toisiin motiiveihin kadottamatta konkreettisuuttaan? Niin paljon kysymyksiä, jotka eivät mahdu kirjoihin, kansiin, minkään lajin selontekoihin.
Olen äärimmäisen inspiroitunut (ellen pikemminkin aspiroitunut) ja äärimmäisen motivoitunut käyttämään sanojen lahjoja ja valtoja, mutten ole sitä minkään selkeän tekstilajin, aihepiirin tai keskustelukehikon sisällä. Mikä tai kuka päättää, onko tämä siunaus vai kirous?
katsomusuutisten
uutiskatsomusten
tuskasitoumusten
sotamuistutuksen
tottumuskeinussa
3.:na s:kuuta T
Entä jos pyrkimykseni näyttäytyä järkiperäisenä tai vähintään opillisesti säällisenä estää minua todella tarttumasta teokseni avaamiin mahdollisuuksiin? Tekijät, joita ihailen, eivät häpeä hulluttelua eivätkä pelkää ääritunteita; minä taidan pelätä ja hävetä, vaikka leikin jotain muuta. Olen onneton uimari, vaikka kaipaan veden ääreen. Olen oppinut paljon rakkaudesta, mutta antautumaan en näytä oppivan millään. Mitkään kokemukset eivät näytä uhkaavan sisäistä ”raittiuttani”, joka kyllä suojelee minua mutta myös estää, kastroi niin sanoakseni. Olen varovaisuuteni vanki ja tolkkuni tuote toisin kuin päivittelemäni ääri-ihmiset. Uhraan vaaroille ajatuksia mutta en luultavasti voi niille mitään, koska minulta puuttuu se rohkeus, joka sallii asioihin sekaantumisen – tai kenties asian sekaantumisen minuun, tai kenties minulta puuttuu vain osa rohkeudesta: ehkä teen sittenkin eniten hallaa itselleni juuri tälllaisella vähättelyllä. Mitä väliä sillä on, jos taiteen tekeminen paljastaakin heikkouteni? Ajattelenko, että heikkouteni sinällään turmelisi lopputuloksen, että sillä olisi niin suuri voima? Ikään kuin maailma ei kestäisi minun säröjäni. Mistä näin kohtuuttomat ja sisäistyneet kelpoisuuden ja ”eheyden” vaatimukset oikein nousevat ja miksi ne seuraavat minua kaikkialle?
Unessa olen jännittävässä seurueessa. Eksyn siitä, ja oivallan kaupungin vilinän koostuvan toisista yhtä jännittävistä seurueista. Huimaa hieman.
En ole kovin kiinnostunut kenenkään yksityiselämästä, mutta jokin tuollainen uteliaisuus tuntuu säilyneen ja osin voimistuneenkin minussa.
Unessa hakeuduin pikkupaikkakunnan leffapiirin kokoontumiseen, jossa keskusteltiin siitä, millaiset yksittäiset kuvat nousevat tai nostetaan erilaisista elokuvista esiin. Osaa osallistujista ärsytti se, että kuvasin puheenvuoroni aluksi keskustelun aiheen omin sanoin (kuten tein tuossakin, sillä en oikeasti tiedä, miten tämä still-kysymys alan tai unen piireissä vakiintuneesti muotoillaan). Myös oma vasen käteni nipisti minua oikeasta poskesta, koska vastaukseni taisi nolottaa jotain osaa minussa, minkä seikan myös totesin puheenvuorossani.
Minkä hahmotan, hahmotan spontaanisti. Vaikeinta on valita oikea hahmotelma.
Kenties kirjoitan tästä syystä: kenties kirjoitan, jotta ajattelisin lineaarisesti; jotta valintani asettuisivat sarjaksi aikaan; jotta jokin kvanttiprosessin kaltainen päätyisi päättymään ja tämä päätös pitäisi sana ja lause kerrallaan.
Olen joka hetki menettämäisilläni otteeni siitä, mikä ei ole ainoastaan mahdollista vaan myös kaunista tai muutoin kelvollista. Tämä tahdon, kokemisen tai arvostelukyvyn heikkous on varjostanut kaikkia pyrkimyksiäni paljon kriittisemmin ja ratkaisevammin kuin luovuuteni tai nokkeluuteni sinälläänkin väistämätön vajavaisuus.
Kenties keskittymiskyvyn vaje tuntuu tältä, mielitekojen kaikkein tiheimpienkin keskittymien hauraudelta.
Kenties kirjoittaminen antaa minulle persoonan, yhteiskunnassa tarvittavan teatterinaamion.
Olen niin hyvänsuopa, että lipeän käsistä.
Käsialani ylittää käsityskyvyn.
Sinun mielestäsi etsin itseäni.
Minä etsin, sinä soisit.
Menen ohi kuin kolkkaava tavarajuna.
Etuni jää taakse.
Kiteytän, olen talvi.
Olen kesästä häkeltynyt talvi.
On tunteita, joissa ei voi elää, ja tunteita, joissa ei ehdi.
