"Linkittäminen on altruismia", kuuluu Killingin tunnuslause. Merkintä, jonka esittelen seuraavassa, herätti vahvan "tämä kuuluisi Killinkiin" -tunteen:
Swash / Buckling -blogin Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoittaa sakeasta vedestä.
Eristyksiin ajautuneena ihminen tarkkailee itseään. Objektiivisuus, maailman näkeminen kuin ihmisiä ei olisi, jää haaveeksi.
Havaitsin, ettei kameran vaihtaminen astetta kookkaampaan ollut täysin järkevää. Se on nyttemmin useasti jäänyt matkasta.
Tämä talo on rakkauden ikkuna.
Tämä ikkuna: rakkauden valo.
Tämä valo on rakkauden omena.
Tämä talo on rakkauden talo.
Lupauduin lausumaan otteita menneistä, vaikka tahtoisin lausua vain tulevia ja lausumattomia.
Siitä, että kirjoitin kirjan, en selviä muutoin kuin kirjoittamalla uuden, kirjoittamalla lisää, niin paljon, että menneet virheet hautautuvat... Itse asiassa en katso epäonnistuneeni; en vain osaa olla tuntematta tiettyä vieroksuntaa, outoutta ja inhoakin sellaisia tekemisiäni kohtaan, jotka ovat karanneet omasta kontrollistani ja joutuneet vieraan antamien merkitysten armoille.
Niinpä on mahdollista, että perfektionismini kääntyy tuottamattomuudesta pakonomaiseen tuottamiseen: pakenen työhön, yritän epätoivoisesti korjata sitä repeämää, jonka olen silkalla omalla aktiivisuudellani aiheuttanut todellisuuden kudokseen. Puhun tässä omasta todellisuuskäsityksestäni, vieraantuneisuuden valtakunnasta ja turhamaisista huolenaiheistani, siitä, miten toivoisin pystyväni pysymään täällä silmien takana enkä suinkaan näkökentässäni, sormena linssin edessä. (Enhän minä pysy, olen liian turhamainen ja liian tietoinen tästä seikasta.)
Koominen hahmo kompastelee kulisseissa. Hän luulee olevansa näyttämölle eksynyt sivullinen, vaikka hänet on selvästi kirjoitettu käsikirjoitukseen, ja niin kauan kuin hän ei tiedä olevansa näyttelijä, hän näyttelee roolinsa hyvin.
Julistaisinko jotain, lausuisinko itselleni muutaman rohkean sanan:
Menneeseen viattomuuteen ei ole paluuta. Tulevasta viattomuudesta ei ole tietoa. Sinnepä siis!
Mitä se tuleekaan vielä vaatimaan.
Pieni fanfaari
kynänpätkä
putoaa kaapin
reunalta
sytytän valon
näkö palaa esineisiin
metrimitan merkistä
klaffi
Ei kadehdi vaan matelee kateellisten edessä. Ei kerskaa eikä pöyhkeile vaan kursailee ja häpeää. Ei etsi omaansa vaan kätkee sen. Ei katkeroidu, jos ei tapahtunutta myönnäkään. Ei ikinä käyttäydy sopimattomasti. Ei muistele kärsimäänsä pahaa vaan toivoo ottaneensa siitä opikseen. Häviää mutta vain näkyviltä.
On ilmiönä huonosti tunnettu.
Se ei ole narsisti, joka sanoo "minä", vaan se, joka loukkaantuu: minäkö muka itsekeskeinen! Minä. Jos sekään. Lyyrinen, kyyninen, myyttinen minä. Fyysinen minä. Sopeutuva, sotkeutuva, sokeutuva minä. Sininen minäkausi, minäkäs nenäkäs minä.
Onhan tunnuslause rohkean ase, mietelause pelkurin panssari.
Kuka kuvaa uhmani uhmaksi, kapinani kapinaksi?
En halunnut yletä alistamaan.
Minä, tyranni, puhun alati siitä minkä olen nujertanut. Itsestäni, kansasta.
(10. 5.)
Tekopyhyyttä on pitkään kehitetty ja tuotettu teollisesti.
Tekopyhyyttä on pitkään kehitetty teollista tuotantoa silmälläpitäen.
Tekopyhyys oli ensimmäinen teollinen tuote.
