Ettäs kehtaisit
Pieni katusoitto häpeälle ja ohikulkijoille
Passiivinen aggressio yhdistää meidät.
Vaivaantuminen, valoa nopeampi.
Myötähäpeä, kansallistunne.
Kaino toive, että se yltäisi niin kutsuttujen kulttuurien raukkojen rajojen taa.
10.7.10
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Joskus teininä keksin, että myötähäpeä on vain sen merkki, ettei ole itsekään asian yläpuolella. Se on ainoa hyvä ajatus jonka muistan koskaan saaneeni.
Se onkin hyvä ja tosi ajatus.
Eri kysymys on, onko yksilöllä velvollisuus sitoutua oman myötähäpeänsä tms. spontaanin gut feeling -tuntemuksen implikoimaan arvostelmaan myös ajattelussaan ja toimissaan. Oma toiveeni on, ettei tällaiseen kysymykseen myöntävästi vastaavia aitouden ja rehellisyyden kannattajia ei ole sentään ihan maailma väärällään.
Olen ratkaissut tuon ongelman erottamalla tunteet ja ajattelun. Maallisesta tunteilusta vapaina ajatukseni ovat aineettomia, viileän kirkkaita, objektiivisia, universaaleja ja ikuisia.
Aika moni ei rupea samaan koska ajattelevat, etteivät pärjää tässä likaisessa maailmassa ajattelematta itsekkäästi ja menettävät jotain olennaista mikä sitten kaduttaisi jälkeenpäin.
Sama ilmiö kuin jos jättäisi menemättä penkkareihin ja viettäisi subjektiivisesti normaalin vapaapäivän jossa ei olisi mitään valittamista mutta sitten myöhemmin harmittaisi kun ei voi vaihtaa muistoja penkkarit kokeneiden kesken.
Tämä pelko on niin yleinen ja monimuotoinen, että on ihme jos sille ei ole nimeä. Pelko yhdentekevyyden ohimenevyydestä ainakin olisi liian pitkä ja kömpelö arkikäyttöön.
Lähetä kommentti