Uutta tunnustelua 2

Olen melko taitava eliminoimaan yksittäisiä erehdyksen mahdollisuuksia mutta muutoin sekava. Puhun tässä omasta tietämyksestäni.

Uutta tunnustelua 1

Taannoin havaitsin jonkun tehneen Google-haun sanoilla "Timo Salo estyneisyys" (ilman lainausmerkkejä). Suunnilleen samoihin aikoihin joku kaiketi toinen henkilö oli haeskellut palstaltani muuatta ystävääni tämän nimellä: "J*** N*** love".

Kun kävin kaupassa, huomasin askeltavani hitaasti ja jäykästi, niin kuin jalkani epäröisivät. Toivoakseni kuumuus ja laiskuus eivät ole koko selitys. On minullakin mielialoja, vaikka olen yrittänyt pitää itseni miehenä.

Toivon, että tästä, mitä nyt kirjoitan, sukeutuisi juttu: Juttu syntyy, kun assosiaatioavaruus sulkeutuu jotenkin tyydyttävällä tavalla; jos liian monta langanpäätä jää auki, tuuleen repsottamaan, muistiinpanojen kohtalona on jäädä kovalevylle, samalla kun kirjoittaja haaveilee muodosta ja koettaa henkisin ponnistuksin puhdistaa assosiaatiokenttänsä kaikesta häiritsevästä – jo ennen kuin käy kirjoittamaan. Kirjoittaja on neurootikko ja estynyt tekemästä asioita, joita rakastaa.

Aloittaessani tätä kappaletta en koe kulkevani ainoastaan hitaasti ja jäykästi vaan myös kumarassa ja nöyryytettynä: kunnianhimo on kovin turhaa, jos se estää sanomasta sen, mitä haluaa. Pulmallista tässä epäröinnissä on, että pidän avointa ja tunnustuksellista kirjoittamistapaa itse omakohtaisesti erittäin kunniallisena. Pelkään ainoastaan, että minulta puuttuu tarvittava taito, karisma, kaukonäköisyys ja kyky kestää loukkauksia.

Se, että pidän eräänlaista henkilökohtaista terapiablogia omalla nimelläni, on aika rankkaa, mutta en haluaisi liioitella tätä rankkuutta. En olisi valinnut tällaista toimintatapaa, ellei ratkaisu vahvistaisi itsekunnioitustani – jos vain uskaltaisin kirjoittaa! Toisaalta jos peloilleen (pelkonsa kohteille) antaisi suuremman arvon, ne olisi kukaties helpompi voittaa.

En siis usko koskaan joutuvani tilanteeseen, jossa nämä yritykseni vakavaan itseilmaisuun osoittautuvat merkittäväksi rasitteeksi. Tämän verran luotan henkilökohtaiseen karismaani.

Taidan olla sen verran altis omaksumaan vainoharhaisia ajattelumalleja, että kokisin nimimerkin käytön tarkoittavan toimimista paranoian ehdoilla: useimmat kunnon vainohullut kirjoittavat omalla nimellään, ja kuten he, minäkin haluan tuntea olevani vapaa omassa persoonassani (ja olen valinnut tietoverkon tämän projektin välineeksi). Taiteilijat ajattelevat paljolti samoin.

Porvariston järkyttäminen ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka sääty onkin vähitellen kutistunut jokamiehen ja -naisen sisäiseksi käytännöllisen järjen ääneksi eikä enää julkisona tai edes yleisönä järkyty mistään. Kun tutkailen itseäni, minua huolettaa etenkin se, että itsesensuurista tuntuu muodostuneen sitkeä tapa: jätän jatkuvasti melko mielivaltaisista syistä pois kaikenlaisia asioita, jotka tarjoutuvat työstettäviksi. Ja tämä vastuun välttely painaa sitä sisäistä pikku porvariakin.

Mainittakoon, että tämä kirjoitus on syntynyt psykoanalyyttisen lähestymistavan inspiroimana, mutta tietysti minua nolottaa, jos kirjoitukseni assosioidaan Freudiin! En ole kertonut paljoakaan musiikkimaustani, filosofisista mieltymyksistäni, tai muusta sellaisesta intiimistä ja yksityiskohtaisesta. Häpeilen suhteitani toistekoisiin artefakteihin ja ulkoisiin auktoriteetteihin, ja siksi etenkin tietyissä raskaissa sieluntiloissa esiinnyn mieluummin "paljaana".

Yleissivistykseni on siedettävä, mutta voi miten paljon paremmalla omallatunnolla kirjoittaisin siitä-ja-siitä asiasta, jos olisin sen-ja-sen alan spesialisti... Mutta minusta ei ole tullut erikoismiestä, koska en kuitenkaan ole nähnyt nimeäni kirjoitettuna yhdenkään alan perusteoksen kanteen. Tällainen turhamaisuuden rakennelma aika syvällä persoonassani: oletusasetukseni on, että olen valmis häpeämään ja epäilemään kaikkea seuraa, josta minut voidaan tavata. Olen imenyt kotikasvatuksen ylisuojelevat piirteet itseeni ja minäihanteeseeni niin tehokkaasti, että olen niiden narri pitkälti yhä. Lojaaliudessani on syviä tasoja, joita panttaan sitkeästi, enkä enää järkyty kauheasti siitä, että minua voi hyvästä syystä pitää pelkuriluonteena.

Nykyään sentään hyväksyn kokemukset ja ihmissuhteet yhä tärkeämmäksi osaksi paljasta minuuttani raadollisuudessaan ja rajallisuudessaan. Maailma on vietellyt... Kun olin nuori, keräilin neitsyyksiä: varoin kokemasta ja kokeilemasta asioita ensimmäistä kertaa. Se oli käytännön negatiivista egologiaa.

Then we take

Kesä on ehtinyt. Luumut kypsyvät ikkunalla. Tämä piti todeta jo jokunen päivä sitten. Kaupungilla, joka on tuttu ja ennustettava, puhumme Berliinistä, joka ei ole vaikka on turvallinen. Korttelit ovat siellä suuria; tarkistan jälkeenpäin ilmakuvista. Ravintolan taustamusiikki on vanhan herran alakuloista murinaa. Olen uninen...

Ilman virikkeitä ja polemiikkia on työlästä ylläpitää sanomisen tuntua. Itsepuolustustaitoja ei opetella itsepuolustuksen takia; elämänmuotomme on varjonyrkkeilyä. Ja jos jossain kaupungissa on vapautunut ilmapiiri, eikö se pakota vain tuntemaan omat puheensa kahta tyhmemmiksi ja tyhjemmiksi? Kaupungissa, jossa ei jäädä toljottamaan vierasta.

Täälläkin huomaan tarpeeksi hyvin, ettei yhdessä tilassa merkitsevä asia tahdo merkitä toisessa. Ajelehdin hienovaraisissa henkilökohtaisissa mielenkiintoisuuksissa, jotka eivät kohtaa. Elänhetkessäkuinlapsitaieläin. Mutta parhaani mukaan koetan ihmetellä.

Vähin erin joudun tunnustamaan, etten tiedä mistään olennaisesta mitään, ja toistamaan tätä tunnustusta. Insinöörit pettyvät minuun.

(Kerrankos sitä tympääntyy "minuun" ja "ihmiseen", mutta mistä on peräisin realistien loputon kärsimättömyys?)

Hän voi kysyä eläimeltä: "Miksi et puhu minulle onnestasi, vaan seisot siinä ja tuijotat minua": Eläin tahtoisi vastata: "Siksi koska unohdan aina mitä olin aikeissa sanoa". Mutta sitten eläin unohti myös tämän vastauksen ja pysyi ääneti. Ja ihminen jäi ihmettelemään.
– Nietzsche, Historian hyödystä ja haitasta elämälle.

Unen näköä 1

Olen levoton ja kärsin blogiramppikuumeesta.

Jos maailmani onkin kummallinen, outopiirteinen, se ei ilmene, jos en kerro. Unista on hyvä aloittaa: niihen aiheet ovat melko tavanomaisia ja melko toistuvia, mutta kirjoittamisen koko vaikeus näyttää tiivistyvän kysymykseen, miten voin jakaa kanssanne unen näkökulman.

Unennäköisesti voisin kirjoittaa ainakin itseni onnellisemmaksi, jos keskittyisin juuri niihin aiheisiin, joista näen uniakin: taivaankannen ilmiöihin, rakennuksiin ja naisiin. Tuttuihin ja tuntemattomiin. Ihmiskasvoihin. Siinä aiheita, joista pidän. Transsendenssi, tavoittamattomuus yhdistää noita kaikkia (rakennusten osalta joudun ehkä perustelemaan näkökulmaani) ja toistuu edelleen puheessa, tekstissä ja muissa välineissä, joita koetan käyttää unissani. On kutakuinkin itsestään selvää, että medialla on edustuksensa unissa. Tyypillinen unikokemus: koetan ottaa kuvan oudosta ja ylevästä taivaasta, mutta kamera ei toimi (minun on vaikea uskoa, että se toimisi).

Viimeöinen uneni: suuren koivun runko oli avautunut kerros kerrokselta kuin pyhä kirjakäärö ja muuttunut rakennukseksi, jonka kaarevissa tuohiseinissä valo leikki.

Pilvipaimenessa

Eilen oli hyvä pilvipäivä. Kun näin ensimmäisen kuvan erikoiset muodostelmat, tartuin kameraan ja kamera pysyi kourassa, katse taivaalla.

Monkey Blue

Nisäkkäiden ihon ja karvoituksen väriaineet, melamiinit, tuottavat lähinnä erivahvuisia harmaan ja ruskean sävyjä. Miksi sitten eräissä apinoissa, joita ei tiedetä tatuoidun, on selvää sinistä?

Apinoiden sinestä tiedetään nyttemmin enemmän kuin aiemmin. On mainiota, että kysymyksiin löytyy vastauksia, vaikka aihe on John Hawksinkin mielestä peräti huvittava.

!!!

Jos Niitseen tulee...

Joku oli hakenut. Tarkkailkaa lastenne Internetin käyttöä.

Tuulen voimaa

Otan kantaa energiakeskusteluun ja paljastan samalla tietämättömyyteni.

Tuulivoiman tuotantoa on lisättävä radikaalisti ja sähkön jakeluverkko sopeutettava hajautettuun energiatuotantoon. Tuulienergia on ilmakehässä hajallaan, ja siksi tuotantoyksiköt ovat suhteellisen pieniä ja niitä on oltava paljon. Tämä ei ole modernille teolliselle tuotannolle mikään ongelma, mutta tuulivoimateknologia on vasta nyt vaivihkaa siirtymässä massatuotantovaiheeseen. Alan voimateollisuudelle olisi luotava paremmat edellytykset, samanlaiset kuin ne, jotka on rakennettu nykyiselle uusiutumattomista luonnonvaroista riippuvalle elämänmuodollemme. Mille tasolle tuulivoimatuotannon kaikkinainen kannattavuus mahtaisikaan yltää, jos tuulimyllyjä voitaisiin tuottaa yhtä suuressa mittakaavassa, yhtä kustannustehokkaasti ja yhtä kehittynein menetelmin kuin esim. autoja? Tällaisia laskelmia on varmasti olemassa, mutta nyt joudun tunnustamaan, että olen tietämätön niistä.

Taistelu tuulimyllyjen puolesta on taistelua mielikuvia vastaan. Ydinvoiman kannattajat valittavat samasta asiasta, mutta heidän on paljon helpompi vedota yksipuoliseen mielikuvakieltoon: ydinfissio nähkääs on suuren laitoksen sisälle kätketty abstraktia kuvausta ja korkean tason asiantuntemusta vaativa fysikaalinen ilmiö, jonka luokse naisilla ja lapsilla ja muilla tunteikkailla ja irrationaalisilla mielikuvaelämänmuodoilla ei ole pääsyä. Tuulivoimala taas on valitettavan konkreettinen ja ainakin mielikuvatasolla helposti ymmärrettävä härpätin, ja niinpä sellaisesta innostuva on verratenkin* helppo leimata naiiviksi propellipääksi, hörhöksi, romantikoksi ja kettutytöksi. Tuulivoimasta puhuvan on siis oltava valmis turvautumaan ironia-aseeseen – o tempora, o mores. Einsteinin glooriaa havittelevat valkotakkisankarit edetkööt edelleen ydinvoimarintamalla, jolla sielläkin on kehitteillä mm. kohtuullisen kiinnostavia hajautetun tuotannon mahdollisuuksia.

Tajusin vasta tänä aamuna, että substantiivin "voima" täytyy kaiken järjen mukaan johtua verbistä "voida", mutta käsilläni ei ole etymologista sanakirjaa, josta asian voisi tarkistaa. Tästä oivalluksesta tuli mieleeni tämänkertainen aihe, jonka annan nyt olla, koska en ole valmistautunut kovin hyvin. Ehkä kuitenkin ymmärrätte, miksi en mielelläni osallistu poliittissävyiseen keskusteluun. Minulla ei ole mitään pääsyä niin korkeaan asiantuntemukseen ja puhetaitoon, että kykenisin pelastamaan asiapuheen nolottavalta mielikuvasopalta. Harvalla on. Toisia osapuolia on paha hallita, ja älykkäimpäänkin keskusteluun eksyy äkkiä jotain, mikä loukkaa alkuperäisiä kirkkaustoiveitamme.

Olen taipuvainen tekopyhyyteen ja sen vuoksi imartelen mielelläni itseäni vaikutelmalla, että polemiikki sinänsä on väärinymmärryksen tai tietämättömyyden merkki. Tässä turhautuneessa vaikutelmassani lienee riittävästi totuuspohjaa tukemaan luuloani, että riittävän vahvan tietoperustan ynnä riittävän radikaalin ajattelun kautta saavutettava syvän tason yksimielisyys jää monessa keskustelussa aivan parin lapionpiston päähän. Vaikka luuloni lienee varsin tyypillistä norsunluutornihaihattelua, vaalin sitä, koska en tiedä parempaakaan uskoa.

Eikä väärinymmärrysten ja tietämättömyyden herättämän myötähäpeän pidä antaa tukahduttaa keskustelunhalua.

Kirjoituskäsi tutisten koetan hiljalleen tutkailla, olisiko minusta keskustelijaksi, sillä sellainen haihattelu, jota haihattelija häpeää, on yhtä tyhjän kanssa. Sinisilmäisyys on hieman arvaamaton mutta arvokas luonnonvara, jota on syytä hyödyntää ja kehittää esimerkiksi metodiseen suuntaan, Eufemian tapaan. Tietämättömyyden peittely antaa aivan liian paljon tilaa niille, jotka eivät tajua peittää tietämättömyyttään.

__
*"arvatenkin" ja "verrattain" ovat vakiintuneempia ilmaisuja, joita vasten tämä vaikuttaa portmanteau-sanalta, mutta rohkea sanasopan syö...

Jäykkikseyksiä

Yleispätevää huomiota on turha koristella mitenkään. Jos näkökohta on ilmetäkseen, se ilmenee, eikä parane efekteistä. Tahtoisin siis kirjoittaa konstailemati, voi veljet – mutta ajatus katkeaa, ja ja jos minulla olikin asiaa, se unohtuu...

Huomaan ja sanonkin, mutta kirjalliset kannanottoni jäykistyvät ikuisuusprojekteiksi. Maailma tapahtuu, ja minä valitsen staattisia irtosanoja, jos jää aikaa. Miksi?

Tuolla reaalielämässä etenen jo rennommin kuin täällä.

Kiitos teille, joille tämän palstan viimeaikainen pateettisuus ei ole ollut liikaa. (Itselleni se tahtoo olla, oman äänen odottamaton outous.)

Aion puikahtaa ulos juuri kohta, ihan vain valon takia, ja erottelukyvyn, joka kohdistuu loppujen lopuksi varmimmin päänulkoisiin rakenteisiin. Otan muistivihon mukaan konkreettisten havaintojen ja abstraktien pohdintojen yhdyslinkiksi.

Päätin muuten pärjätä vanhalla kamerallani: en ostanut vielä uutta ja hienoa, vaikka koettivat houkutella tarjouksin.

Palattuani jatkan, aiheina muun muassa Tahattoman kirjallisuuden päivät.

Pikasukellus idealistiseen estetiikkaan

Tänään on suhteellisen hyvä yö kirjoittaa, vaikka sana "tänään" salaa viittaisikin päivään. Lievä astma vaivaa, mutten anna sen häiritä muutoin kuin siten, että koetan tiivistää ajatukseni henkeä pitäviksi. Onko aforistiikka, johon tunnen ajoittain kolottavaa vetoa, kirjallista hengenahdistusta? Tämä kysymys ja monia muita mielessäni koetan löytää lyhyistä muistiinpanoistani olennaiset linjat ja aspektit. Usea ajatuskulku lävistää merkinnät monesta suunnasta ja risteyskohtiin syntyy tilaisuuksia uusille huomioille. Valloilleen päästessään tämä prosessi on sekä jännittävä että välttämätön – jotain mistä kieltäytyminen olisi hölmöä.

Etsin kiteytymiä, koska kaikkein olennaisimman – mitä se kullekin kulloinkin on – ajattelemiseen jää joka tapauksessa hyvin vähän aikaa. Ja liian vähän rohkeutta, joka pystypäin tunnustaisi kiitollisuudenvelkansa, sidoksensa pelkuruuteen.

Kuka koettaisi kirjoittaa kaunokirjallisuutta, ellei kauneus olisi jotain enemmän ja avarampaa kuin kaunistelu?

Vain kaunistelija jää paheksumaan rumaa; kauneus pitää hyväksyä varauksetta.