Aivoni

                             yrittävät

selvitä

                              kallonsa

      rajoissa.

Prepatto

Kirotut mittakaavaihmiset!
Mihin minä työnnän nämä

                              loputtomat

                                           laskokset
   
                                                       ?

Varaslähtö

Helsingin Sanomat, tuo suuri instituutio, jonka sivulla C5 kuolema ja väitöstilaisuus rinnastuvat toisiinsa...

Luokkatunnisteruno

syksy taivas Tampere
taudit unet valo

Maailman meno

Kehitämme parhaamme mukaan avoimia järjestelmiä, yhä uusia aseita entropiaa ja apatiaa vastaan. Ja silti, työn mielekkyyden takeet näyttävät vähenevän vähenemistään, uuden työn ja vanhan. Eikä kukaan tiedä, mikä on vikana.

Erittäin ylimalkainen viikkokatsastus

Viime päivinä on tapahtunut paljon. Olen vireä, Ideoita ja kokemuksia pulppuaa ja valuu yli: tulevan maaperä kyllästyy ravinteilla. Mutta löytyisikö illasta tai aamusta hetki, johon mahtuisi säädyllinen päiväkatsaus, viikonlopusta muutama vakaan keskittymisen tunti, johon mahtuisi kunnollinen viikkokatsaus? Mikä olisi sellainen yleiskatsauksellinen ajankohta, jossa reitit yhtyvät?

Sunnuntai kirkonmenojen aikaan? Nythän kävi niin, että nukuin:

Tein yöretken – eläkööt opiskelijahintaiset junaliput! Tampereen taika oli tallella. Pöllähdin blogitapaamispaikalle vasta hiukan ennen puoltayötä. Suunnatonta oli, niin mukavaa, kiitokset paikalle ja vielä sillä olleille. Poistuin aamun ensimmäisellä junalla.

Terjantaina olin siinä luulossa, että Blogipiirin syysseminaari olisi ollut jo tuolloin. En ollut tarkistanut päivämäärää; näin käy meille hajamielisille helposti. Kävin Harjun maisemissa ihmettelemässä ankaran coolia jazz-kahvilaa, josta puuttuivat oikeat ihmiset.... Mutta perjantai oli hyvä, intensiivinen päivä, joka sieti harharetkenikin hyvin. Tämä kaikki vaikutti retki-intoani edistävästi.

Tampereella eräät saivat päähänsä ohjastaa retkueemme Sputnik Bariin, jossa ei todellakaan soi jazz. Mökämusiikki vaikuttaa raapustusteni ilmeeseen tällä tavoin:

Onkeleet ratkeavat

Juhani Peltosen henkeä varoin inkarnoiden aion tarttua ja puuttua erinäisten ongelmien alkuperään: väitän, että ne ovat useasti tekemällä tehtyjä, joko itseongeltuja tai toisten onkelemia. Onkeleita on. Toisinaan ne purkautuvat, kun saa syypäästä kiinni, toisinaan ratkeavat toisin tai itsestään, käden käänteessä aivan kuin ommelmat...

---

Ollakseni valittavinani, teennäinen, pikkusievän muodollinen ja enemmän tai vähemmän kömpelösti suoritettu pusu on varmaan kaikille tuttu ja useimpia ärsyttävä ilmiö, mutta kysymykseni onkin tämä: mitä nimitystä siitä kuuluisi käyttää?

Vastaus on reunamerkinnöistä toisessa.

Arkkitehti seikkailee

   Piirsin s-kirjaimet alhaalta ylöspäin.

Syysuutta

     Tieto, jota ei julkaista, on valtaa.
           – Jari Tervo, Parnasso 4/2007

Niinpä niin, jo vain elämä voittaa levottoman seesteisessä syyskuussa, kun etenkin akateemisessa maailmassa ja sen liepeillä saa jälleen seurata ihmisten levittäytymistä niin uusille ja kuin vanhoillekin elonalueille. Aimo osa viiteryhmästäni hakeutuu juuri nyt Facebookiin hyvä veli -verkostojaan esittelemään – hävyttömät! Samaan aikaan punoo kansainvälinen pääoma omia loputtomia faceless book -verkkojaan ja Transsendentaalinen Manninen, koneellinen rukoilija, julkaisee verkkopalstallaan taas – kovaa kuvaparistoa.

---

Olen tutkiskellut mahdollisuuksiani jatkaa arkkitehtuurin opintoja. Ne vaikuttavat oikein hyviltä. Viime yrittämästä on kulunut tarpeeksi aikaa. Vähin erin kertymään herennyt elämänkokemukseni näyttää viittaavan siihen, ettei varsinainen lahjakkuusrakenteeni olisikaan täysin kelvoton alalle. Katson nyttemmin todistetuksi, että olin kymmenen vuotta sitten paitsi monin tavoin epäkypsä myös turhan yksinäinen ja yksinkertaisesti masentunut: useimmat ongelmani, kuten hämmentyneisyys, päämäärättömyys, alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunne, pikkuasioihin takertuminen, kuvallisen ilmaisuni määrätty haikeus, alavireisyys ja "rembrandtlaisuus" (josta en tietenkään aio kokonaan luopua), ideoitteni hajanaisuus ja varovaisuus, taipumukseni tarrautua noihin ideoihin epätoivon vimmalla, epäkäytännöllisyydestäkin iso osa (lukija voi itsekin keksiä lisää ongelmia), kaikki nämä ovat hyvin aseteltavissa depression sateenvarjon alle. Häilyvänpuoleinen temperamenttini saattaa tuottaa yhä ongelmia, mutta tuskin ylikäymättömiä. Kyllä vain minäkin alalta tilani raivaan...

Noina lamavuosina professoritkin saattoivat huomata hetkittäin surkuhupaisan melankolisen laahustukseni, mutta juuri kenelläkään kohtaamallani ihmisellä ei ollut keinoa ohittaa älyllistyksiäni (joista jaksoin kiinnostua, kunnes sotkeuduin niissäkin, ja kun niissä sotkeutuu, on aika yksin), nähdä kokonaiskuvaa ja osoittaa tietä ulos. Sellainen ei ole perusarkkitehdin osaamisen rajoissa.

Syksyllä -96 tai -97 näytin muuatta murheellista, mihinkään etenemätöntä harjoitustyösuttuani eräälle yhdyskuntasuunnittelun assistentille. Hän esitti toiveen, että jättäisin työni hetkeksi ja menisin kotiin tyttöystävän luokse. Asuin Otaniemessä (osin A-osastolla, osin Teekkarikylässä) eikä elämässäni ollut muuta nimellistä sisältöä kuin uuvuttava, sotkuinen ja epätoivoinen suhteeni rakennustaiteeseen. Se, että minulla muka voisi olla tyttöystävä, oli hädin tuskin kuvittelukykyni rajoissa: sellainen elämä oli kerta kaikkiaan toisenlaisia ihmisiä varten – eikö assari, itsekin huomiota herättämätön, syrjäänvetäytyvä ja alakuloinen mies, kyennyt pitkän elämänkokemuksensa valossa näkemään tätä?

Muistan keskustelleeni paljon, useinkin miltei pakonomaisesti, ensin monien, monien perustutkinto-opiskelijoiden kanssa, sitten yhä enenevässä määrin jatko-opiskelijoiden, joiden seurassa koin voivani vapaammin uppoutua alan perusteisiin. Maratonkeskustelut olivat stimuloivia, mutta kovertamistamme ongelmaluolastoista oli paha kivuta ulos: olin niissä kotonani.

Vaikka opintoviikkoja kertyikin sieltä täältä ihan mukavasti, jo toisen vuoden laajat kurssit jäivät kesken, kaikki, jos oikein muistan [muistan onneksi väärin, huomautus 7. 9. klo 9.34]. Ongelmani alkoivat jo ensimmäisenä vuonna, jo ensimmäisten opiskelupäivien aikana, vaikka selviydyinkin ensimmäisen vuoden opinnostani kohtuullisen hyvin ja vaikka noilta ajoilta on ainakin yksi mieluisa muisto onnistumisesta. Aikomukseni on suorittaa tulevana lukuvuonna noista pakollisista peruskursseista kursseista kaksi (harkitsen tosin kolmattakin) ja lunastaa takaisin paikkani ammattiyhteisössä. Vetoapua on tiedossa, mikä on loistavaa.

Opintojeni ohessa aion pohtia ja käsitellä kirjallisesti kaikkea mahdollista, myös arkkitehtuuriteemoja. Tuskinpa teillä on mitään sitä vastaan, jos käytän pääasiallisena julkaisukanavanani tätä blogia?

Suomalaisen blogosfäärin kaiketi painokkainta arkkitehtuurikirjoitusta löytyy Anni Vartolan blogista. Myös Arne Nevanlinna bloggaa!

Credo

Aikeeni ovat aika vaatimattomat mutta periaatteeni ankarat: oma palsta on minulle henkinen vakuutus. Siksi kirjoitan sitä omalla nimelläni.

Olen elämässäni pelännyt monia reittejä ja vältellyt astumasta niille. Ehkä syystäkin. Yhteiskuntamme on täynnä kuiluja, joissa persoonat ruhjoutuvat ja joihin heittäytyminen ei ikävä kyllä ole kunniaksi. Niiden välille on löydettävä jatkuvuus, turvaköysi, henkilökohtainen pajunköysi toisten valmiiksi virittämän sijaan tai lisäksi, sellainen, joka antaa riittävän rohkeuden, mutta estää jäämästä pahimpiin paikkoihin.