20.5.09

Enin osa ajastani

Olen käyttänyt paljon aikaa sen hämmästelemiseen, että mahdottomaksi luulemani onkin mahdollista. Etten esimerkiksi ole näkymätön, en tuntematon, en tuntumaton kuten olen olettanut, pelännyt ja toivonut (ja nyt joudun ajattelemaan oikeita toisia, naisia, jotka ovat olemassa ja lähelläkin; ajatelkaa te puolestanne yleisemmin, ettei minun tarvitse hävetä kirjoittajapersoonani puolesta), en, vaikka jo ammoin ajauduin abstraktiuden ja kompleksisuuden kätyriksi – oletettavasti olettaen, että se on tietoisinta, mihin kykenen.

Kovin paljon aikaa ja vaivaa tarvitsen edellä luonnehtimieni seikkojen edes välttävään toteamiseen, edes itselleni. Kun avaan koneen kirjoittaakseni, suuni jää auki: olen jälleen kerran sivuuttanut kaiken, mikä ei ole kompleksista ja abstraktia.

Kaipuuni kohdistuu maailmaan, jonka näen: merkitsisipä, merkitsisipä...

Kovin suuren osan ajasta olen joko nolostunut tai hämmästynyt tai molempia yhtä aikaa. Toisin sanoen hämmentynyt. Vai onko hämmennys jotain muuta? Olisi hyvä, jos näistä kahdesta saataisiin yhdessä hämmennys. Pätisivätpä tällaiset hauskat kaavat joskus!

Jäljelle jäävä aika kuluu siihen, että keräilen näihin tunteisiin syitä.

19.5.09

Vetylevät

Pääosin mikroskooppiset vetylevät lisääntyvät sateen kosteuttamilla pinnoilla, jotkin lajit vesistöjen pintavesissä, muutamat ilmassakin. Vetylevän sporofyyttiin syntyy yhteyttämisen sivutuotteena vetykupla, joka auttaa sitä nousemaan haihtuvan tai tyrskyjen kuohuttaman veden mukana korkealle ilmaan. Atmosfääriset vetylevät kerääntyvät pilviin värjäten ne vihertäviksi. Ei ole täyttä varmuutta siitä, kuinka suuriksi ilmakehän vetylevät voivat suotuisissa oloissa kasvaa. Sateen mukana vetylevät (eräillä lajeilla itiöt) palaavat maahan. Pieniä puhkeamattomia vetyleviä sisältävät pisarat putoavat toisinaan omituisen hitaasti.

[lisäyksiä klo 15.51, 16.59]

13.5.09

Aamu Alahärmässä

Yritän nähdä valon
seinällä liikkuvan
Hukkuvat sielut ja nukkuva
kristikunta

Aivan kuin nytkähtäen
olisi aurinko liikahtanut
kahden tapetinjuovan
välisen matkan

maapallo
tärähtämättä

Unessa sormien ristiminen
oli merkki skitsofreniasta
                  itseensä kiertymisestä
Ajalla vaaran
vaivan

sen liikkeet
vaikuttavat epäsäännöllisiltä

Runon tehtävä

Runon tehtävä
ei ole näyttää
että kieltä voi käyttää
näin vaikka näinkin
sen on tehtävä.

1.4.09

Lauantaina alan ai-ai-kuiseksi


Perjantaina voit tulla kylään. Ota yhteyttä.

31.3.09

Poeettisia päätelmiä

Valta on ulkoistamista.

Tieto on valtaa. Valta on ulkoistamista. Näin metsä vastaa.

Sisäistäminen on alistumista. Viisauden alku.

Jos tietoa ei käytetä tekemiseen, sitä käytetään oppilaisiin.

Jos tieto on valtaa, on kiusaus nähdä.

On kiusaus nähdä. On kiusaus olla näkemättä.

26.3.09

Kesäkuulta -08

Useita tosiseikkoja
kirjattuamme
astumme varpaisillamme.

Mentäisiin metsään
puut tarttuisivat
meihin ja ohjaisivat
toisaalle.

250.

Tästä kaikesta voi päätellä toiveen päätellä tästä kaikesta jotain.

Raitiovaunun ikkunasta he ovat lapsia: hellyttäviä, kilvan kelvottomia.

Huojuvat eläimet vanhuuden verhon alla.

Piirtäjä piirtää näköistään, siis näkee?


Pienistö 600, Vapaamatkustaja 250.
Vanha Aika yhä ylivoimainen: 1702!

24.3.09

Tunnistuksia

Varsinaisesti tahdon ilmaista sen, mikä on ratkaisevaa. Muu on palstantäytettä.

Kun on tehnyt tarpeksi monta turhaa yritystä päästä merta edemmäksi, on liikuttavaa ja huojentavaa nähdä kalastajia tutuilla vesillä.

Hei, minä se olen! Tunteeko kukaan?

Näihin bloggaajiin haluaisin tutustua: Larvanto ja 1_.

Paras olla vakava

Pakettiauton ohjaamon läpi näkyy seikkiviä lapsia ja heidän ohjaajansa. Aurinko syttyy, enkä tiedä mitä kirjoittaa. Sama vanha pysähtynyt hämärä kuva varhaisimmasta lapsuudestani: näkymä "Namno-sedän" valkoisen Hanomagin ohjaamoon. Tiedän kiintyneeni tähän kulkukauppiaaseen, hänen vaimoonsa, tyttäreensäkin. Muistan leikkimökin, sen sijainnin taloon nähden, Sisu-askin ja siihen liittyvän tilanteen. Muutoin muistot ovat todellakin kuvia, pysähtyneitä, varhain abstrahoituneita, sanoihin kiinnittyneitä. Olin pieni, sen voi nähdä kuvasta, jonka olen ehkä kadottanut; en tosiaankaan tiedä, minne tungin pienen punaisen albumin täynnä todisteita eletystä lapsuudesta.

Koetan palata tähän hetkeen. Sama aurinko paistaa, haikea musiikki soi ja lapset ovat lapsenomaisia sillä samalla eläimellisellä tavalla, joka tuntui hauskalta silloin: siinä pienenä olemisessa oli oma makunsa, joka saattoi johtua maan läheisyydestä, lattian tuttuudesta, mutta myös siitä, että toiset lapset olivat syvä arvoitus, kun olimme pieniä kukin omalla tavallamme. Kuinka suuri osa nuoruudesta ja aikuisuudesta pilkkaakaan tuota arvoitusta, jossa on idullansa suunnaton rakastamisen kyky?