Enin osa ajastani
Olen käyttänyt paljon aikaa sen hämmästelemiseen, että mahdottomaksi luulemani onkin mahdollista. Etten esimerkiksi ole näkymätön, en tuntematon, en tuntumaton kuten olen olettanut, pelännyt ja toivonut (ja nyt joudun ajattelemaan oikeita toisia, naisia, jotka ovat olemassa ja lähelläkin; ajatelkaa te puolestanne yleisemmin, ettei minun tarvitse hävetä kirjoittajapersoonani puolesta), en, vaikka jo ammoin ajauduin abstraktiuden ja kompleksisuuden kätyriksi – oletettavasti olettaen, että se on tietoisinta, mihin kykenen.
Kovin paljon aikaa ja vaivaa tarvitsen edellä luonnehtimieni seikkojen edes välttävään toteamiseen, edes itselleni. Kun avaan koneen kirjoittaakseni, suuni jää auki: olen jälleen kerran sivuuttanut kaiken, mikä ei ole kompleksista ja abstraktia.
Kaipuuni kohdistuu maailmaan, jonka näen: merkitsisipä, merkitsisipä...
Kovin suuren osan ajasta olen joko nolostunut tai hämmästynyt tai molempia yhtä aikaa. Toisin sanoen hämmentynyt. Vai onko hämmennys jotain muuta? Olisi hyvä, jos näistä kahdesta saataisiin yhdessä hämmennys. Pätisivätpä tällaiset hauskat kaavat joskus!
Jäljelle jäävä aika kuluu siihen, että keräilen näihin tunteisiin syitä.
