Elosalamointia

Pitkä merkintä, kokeilu

Hankin äskettäin uuden luonnos-, muisti- ja päiväkirjan. Siinä on kovat mustat kannet ja irtirepäistävät A4-kokoiset sivut. Heijastan siihen kaiken lapsekkaan tyytyväisyyteni [hakasuluissa jälkikäteisiä huomautuksia]:

28.8. 2007

Tarvitsen suuren kirjan ja ohuen kynän. En vielä tiedä, mikä on optimaalinen ohuus. Kovin hennolta vaikuttava teksti ei liene kaikkein toivottavin tapa täyttää valkeat sivut, joiden puhtauteen on ehtinyt ihastua, kun on selaillut niitä tyynenä ja täynnä toiveikkuutta.

['On selaillut' kolmannessa persoonassa: kun kirjoitin ylläolevan, olimme juuri keskustelleet minän illusorisuudesta ja sen häivyttämisestä, itämaiseen filosofiaan liittyvistä oudoista, helposti väärinymmärtyvistä ja helposti harhaanjohtavista haasteista. Tuolloin, hivellessäni tyhjän kirjan sivuja, olin todellakin lähes buddhalaisen tyyni ; kiinnitin huvittuneen huomioni persoonamuodon valintaan vasta nyt, kun kirjoitan käsikirjoitusta digitaaliseen muotoon – ei puhtaaksi vaan liattavaksi ja koeteltavaksi, niin kuin asiaan kuuluu.]

Näillä sivuilla kaikki on mahdollista Sivuja on 160 eli lähes loputtomasti. Paperi on riittävän paksua ohuella kynällä tehdyille piirroksille (110 g/m), ja yhden sivun täyttämisen hinnaksi tulee alle 10 senttiä. Paperi on hapotonta. (29.: Kirja on valmistettu Malesiassa.)

Voin tehdä itsestäni naurettavan. Kyllä minulla siihen on varaa. [Voin kopioida kaiken blogiin ja pidättyä kommentoimasta; siihenkin olisi varaa, mutta itsensä kanssa keskustelu on viisaampienkin mielestä kehittävää – tähän aiheeseen palaan myöhemmin.] Paperi ei maksa paljoakaan [vaikka myönnän, että 10 senttiä sivu on kaukana halvasta, jos kyse on pelkästä paperista], ja tiedän hyvin mitä teen, jos voin unohtaa hetkeksi sen, miltä saatan vaikuttaa vihamielisen lukijan – joita on ilmaantunut liian vähän, pieni vastus tekisi hyvää – silmissä. Voisin kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on vihamielinen lukija. Onko olemassa merkityksellisempää toista, kysyn vaan en tiedä, haluanko tietää vastausta. [Haluan. On.] "Näin sisäistetty vastustaja rikastuttaa elämää." Otetaan piru kärryille ja lähdetään etsimään sovitusta, siitä se veijariromaani alkaa.

Olen kai saavuttanut onnen kun voin kirjoittaa. Oi.

29. Eilen illalla elosalamoi etelässä & mielessäni.

30. Tänään ei. Muistikirja mieltyy nyt ainoaksi turvaksi, ainoaksi vakauttavaksi tekijäksi. Minun on syytä muistaa, että tässä kirjassa on 160 sivua. aion hankkia näitä korkean pinon, aion. "Aion"? Joku on varmasti kirjoittanut tuonnimisen teoksen, kohottanut arkiset aikeensa eeppiseksi meiningiksi, kuvitellut suuren nykyhetken, tulevan täyteisen elämän. A, aion orpo pronoiaa, sayonara paranoyas!

Sanaleikit ovat tyhjänpäiväisiä, mutta silti harmittaa, kun ne unohtuvat. Niistä on pidettävä kirjaa niin kuin kaikesta muustakin. Monet ongelmani johtuvat olemattomasta kirjanpidosta; nyt edessäni on kirja, jota voin kirjaimellisesti pitää, edessäni, avoinna. Avara kirja, liikuttavan avara kirja, tie, jolla mikään ei estä kiiruhtamasta eteenpäin. Kohtiko mitä? Mainetta, meriittejä, muiden tunnustamien merkitysten väsynyttä ironiaa kuin Ihmemaa Ozissa? "Kiiruhtaa" on vanhanaikainen, [sävyltään mielenkiintoisen] feminiini verbi: nuori, naiivi piikanen kiiruhtaa, nostaa hameittensa helmoja, jos tarpeen, ja juoksee iloisesti ja hieman jäykästi. Mitä tekee mies: katsoo kelloaan ja kopistelee piippuaan (neuroottinen mies, hysteerinen nainen) mutta pysyy tyynenä, mittaa katunsa, täyttää sivunsa määrätietoisesti ja näyttää Juha Seppälältä. Tietääkseni olen mies – tahdoinkin tulla tiedemieheksi. Miten päädyin tänne?

Miksi en pidä kirjan avaruutta omassa tiedossani? Voisin miettiä tätä koko päivän, perua on helpompi kuin perustella, mutta syy on lopuksi yksinkertainen: jos pitäisin kaiken omana tietonani, en kuitenkaan tekisi sitä puhtaasti itseni takia tai puhtaan epäitsekkäästi [itsettömyydestä puhumattakaan!]. Tällä hetkellä, ja tämän hetken on syytä olla pitkä ja leveä, uskon kommunikaatioon, mediaatioon enemmän kuin meditaatioon. Vaikka sukuni on elänyt jumalaapelkääväisenä vaatimattomissa oloissa, kuten useimmat suomalaiset suvut, tietääkseni, olen myös koko hysteerisen länsimaisen kulttuurin lapsi, ja yllytyshullu: osallistuin Poetry Slam -skabaan tekeleellä, jonka kursin kasaan aiemmin päivällä ja jota en kehtaa julkaista päivällä [täällä]. En harjoitellut, ja se näkyi, mutta selvisin kunnialla. Tuosta on viikon päivät; se on liikaa. Ajan tulisi hidastua, pysähtyä, kun kirjoitan tähän vihkoon. Ehkä se on mahdollista, uskon meditaation tässä enemmän kuin mediaatioon: sivut täyttyvät alta aikayksikön ja kirjoittaja kokee sulautuvansa niihin; kenties lukija jaksaa pysytellä mukana, kenties ei. Kanava on avattu... Pienet muutokset mediumissa vaikuttavat lähettäjän toimintaan, kun lähettäjä on, heh, herkkä.

On vaikea kiistää, etteikö kirjoittaminen olisi tekniikkalaji, helppo epäillä, mutta vaikea kiistää. Tarvitsen suuren vihon ja ohuen kynän, tilaa temmeltää. 31. (Tiedossani on suuri järjestys, ja se järjestys on tässä kirjassa ja tämä kirja.) Kirjavoidakseni. Aikuisen lelujen ei tarvitse olla juuri mutkikkaampia kuin lapsen, mutta niiden on toimittava tarkasti ja yllettävä suureen vakuuttavuuteen. Olen vakuuttunut mustista, kovista, muutoin vaatimattomista kansista ja valkoisista sivuista. Näissä ankarissa puitteissa toteutukoon satunnaiskulku, Brownin liike; en tunnusta juuri muita tapoja etsiä merkityksiä mielettömyyksien keskellä, luoda mahdollista kirjallisuutta, josta on aikaista puhua.

(Ihmettelyn aihe: riittääkö tämä kirja nostamaan minut masennuksesta? Mediamania.)

Kuvat Dostojevskin käsikirjoituksista kiehtovat tämän kirjoittajaa: Virtaava, aaltoileva teksti on täynnä korjauksia ja lisäyksiä. Välillä se katkeaa piirroksen tieltä; ihmiskasvot, piirretyt levottomalla, ekspressiivisellä, joka suuntaan värähtelevällä viivalla [tai pieni arkkitehtoninen luonnos, joka toistuu]. Omassa tavassani piirtää on jotain samansuuntaista. Jos rohkeus suinkin riittäisi, voisin jäljitellä Dostojevskia käytännön keinojen tasolla. Mitä erityistä hävettävää siinä olisi? Inhoan sanaa "orgaaninen", mutta joutunen toistaiseksi käyttämään sitä, kun koetan kuvailla mieluisinta tapaani työskennellä sekä tekstikäsitystäni.

Aion kokeilla sellaista menetelmä, jossa kirjoitan paperille "maalilauseita" aina jokin matkan päähän, sellaisiin kohtiin, joihin oletan niiden kuuluvan: "porkkanalauseita" – nimityksiä sopii keksiä; tekstistä poimittuja lauseita (mikä mahtaa olla ammattikielinen nimitys leipätekstistä irrotetuille ja suuremmalla painetuille sitaateille, jollaisilla etenkin aikakauslehtien henkilöjuttujen marginaalit koristellaan?), jotka on ehditty ujuttaa tekstiin ennen kuin mitään tekstiä onkaan! Näin voin huijata itseäni tekemään pitkää proosaa. [Enkö tosiaan voi tehdä sitä yhtään hallitummin?] Hyvääkö? Aika näyttää. Käsittääkseni [korjatkaa, jos olen väärässä] G B Shaw oli ensimmäinen, joka varoitti liian ihastuttavista lauseista, etteivät ne ole enää proosan lauseita vaan kuuluvat roskakoriin. Nykyään tällaisilla maksiimeilla on tuskin muuta virkaa kuin meidän kehnompien [ja tosikkomaisten] kirjoittajien suistaminen neuroottiseen itsetarkkailuun. Tämä vaara on kohdallani toteutunut jo, mutta tilaisuuden tullen kumoan pihallenne mieluummin kaivoskuonaa, jossa kimaltelee satunnainen kova kide, kuin tasarakeista harmaata sepeliä. En halua pitäytyä yhteen mittakaavaan, Excel-taulukoiden latteuteen ja tasajakoisuuteen. Ei, haluan näyttää, miten ajatus karkaa ja katoaa rivien väleihin pulpahtaakseen taas pinnalla jossain toisaalla. [Komeaa tietenkin olisi toteuttaa tämä temppu tekstissä, joka on pinnalta katsoen kuiva, muodollinen ja diskreetti kuin Excel-taulukko.] Sekavuuden ja epäloogisuuden syytöksiä vastaan voin puolustella sillä, että fraktaalitkin ovat formaalisia. Erittäin. [Koukerot katoavat rivien väleihin, mutta ne ovat silti yhden ainoan järjestysperiaatteen ilmentymiä. Tämä periaate on vain otettava haltuun ja koukeroille järjestettävä sopivasti, kohtuullisesti tilaa...]

Ulospäinsuuntautuneisuuteni on sisäistä, sisäänpäinkääntyneisyyteni altista vaikutteille.

Tuskin tarvitsee korostaa, miten jännittävää on ajatella kirjoittamista palapelin tai piilosanan ratkontana, [loputtoman palapelin!]: miten tästä päästään tuonne, miten tämäkin assosiaatiohyppy on rekonstruoitavissa... Sehän on, totta kai. Kun kirjoitan maalilauseen tarpeeksi kauaksi tästä, väliin jäävälle, helposti rypistyvälle tekstille tulee tilaa oieta. [Rivien väleihin voi koettaa raapustaa lisää, kun kynä on tarpeeksi ohut; tekstinkäsittelyohjelmaan on syytä turvautua vasta myöhemmin.]

Tekstini laveus on suorassa suhteessa käyttämäni kirjoitusalustan kokoon.

Mitä tulee taiteelliseen itseilmaisuun, olen varmasti ollut pahemmin hukassa kuin useimmat kaltaiseni. Olen ahtautunut, sulloutunut, pusertunut, luopunut oikeudesta omaan tilaan. Vankilat ovat täynnä vapaampia kynänkäyttäjiä! Tahtoisin ansaita vapauteni...

Ostaisinko seuraavalla kerralla yhdeksän mustakantista luonnoskirjaa? Kymmenen kirjan sarja – lisää vain sisältö. Mieltäisin näin investoineeni tulevaisuuteen, sitoutuneeni taloudellisesti tuotantopros... Se olisi aikuista, eikä vain? Kärsin kroonisesta pelosta, että huijaan teidät, hyvät veljet ja sisaret, suhtautumaan itseeni kuin lapseen. [Huokaus.] Sisäinen lapseni tarvitsee kesälaitumensa, kolkoilla valkeilla sivuilla, repivässä värikkäässä mielikuvituksessa. Ja aikaa, tolkuttomasti aikaa se kaipaisi, enemmän kuin aikuisen elämään mahtuu. Ehkä hetkeksi se laajenee, koettu aika, kun keskityn sivujen täyttämiseen, pisteiden yhdistelyyn. Mutta pisteitä on paljon, ja ne vilistävät ja roiskuvat kuin rakeet. Itseriittoinen, romanttinen salama hetkeksi valaisee...

Aika olisi hyvä pysäyttää elokuun loppuun. Tämä lause voisi aloittaa kirjan.

Sadet

En ole ainut, joka nukkuu tänään. Jotkut kulkevat sateenvarjojen alla.

En ole ainut, joka nukkuu tänään. Sade ei pelkää toistoa.

Olemme onttoja, mutta ulkopuolelta.

Sade tuo unen, tuo nuo ihmiskasvulle suotuisat ilmat.

Kasvu suuntautuu ulospäin ulospäin tilaan, jonka sade hetkeksi väljästi täyttää.

Muutoin ulkopuolella on vähemmän sopivia aiheita ja enemmän uskomuksiin kohdistuvaa spekulaatiota.

Inhoamme itseämme vain toisia varten: teemme tyhjimmän mahdollisen eleen. Aamutoiveet, aivoföönaus.

Mistä tiedän, mistä vaikenet? Mistä tiedän, voiko siitä puhua?

Rauha jatkuu, olkaamme siinä. Kävelkäämme. Sade ei kiellä rauhaa, se on hämärä ja rytminen, joskin aurinko syttyi jo verhoihin.

Bibliografioita wikitse?

Wikisourcen viiteaineistosivut lienevät aivan suomalainen päähänpisto: mistähän päin esim. englanninkielistä wikimaailmaa löytyisi vastaavia?

Psykologinen realismi

Ripsa kommentoi:

No jos luet suuria realisteja, kuten esimerkiksi Dostojevskiä (jota moni pitää psykologisen realismin ensimmäisenä edustajana), huomaat että siellä niitä assosiaatioita vasta vyöryy!

Koska olin itse kirjoittanut "realisteista" puolitahallisen epämääräisesti, aloin heti pohtia esille tulleen kirjallisuustermin muita mahdollisia käyttöjä:

Mutta mitä "psykologinen realismi" voisi tarkoittaa maailman- tai elämänkatsomuksena, oppina tai asenteena?

On helppo kuvitella tilanteita, joissa jonkin teorian tai tarinan psykologinen realistisuus kyseenalaistetaan. Kun tulin murrosikään, kyseenalaistin koko elämännäkemykseni tällä perusteella: minua riivasi ajatus, että käsitykseni ihmisestä on täysin epäkelpo, harhainen ja hävettävän perverssi.

Siitä, kun olen lukenut Dostojevskia, on luvattoman kauan, mutta kun kuvittelen tuon lukukokemuksen, minun on vaikea kuvitella, että psykologinen realistisuus on jotain, mikä voisi vain puuttua (esim. epäuskottavasta fiktiosta tai teknis-taloudellisista suunnitelmista). Ei, dostojevskilainen psykologinen realismi näyttäisi tarjoutuvan ankarana, haastavana, kokonaisvaltaisena tapana ajatella. Voisinko täten ryhtyä "psykologiseksi realistiksi"?

Psykologia on merkittävä tieteenala. Olisiko "psykologisesta realismista" siis tieteelliseksi maailmankuvaksi? Sitä voisi tällöin pitää tietyllä tavalla painottuneena tieteellisen realismin muotona; voisi jopa kuvitella tilanteen, jossa psykologia lunastaisi puhtailla tieteellisillä ansioillaan ja kytköksillään tieto-oppiin, biologiaan, sosiologiaan jne. tieteellisen maailmankuvan epistemologis-ontologisen peruskiven paikan. Kognitiotieteen piirissä jotain tällaista on enemmän tai vähemmän varovaisesti yritettykin.

Kuitenkin minulla on epäilys, ettei moderni tieteellinen psykologia kykene konsaan painimaan samassa sarjassa Dostojevskin kanssa. Voisi esimerkiksi esittää, että tieteellinen realismi on kaikissa muodoissaan sitoutunut metafysiikkaan tavalla, josta Dostojevski on vapaa. Mitä sanoo Rauno Räsänen?

Scifi-klassikko

Viikonloppuna luin vihdoinkin Stanisław Lemin monipohdintaisen tieteisromaanin Isännän ääni (Głos pana, 1968, suomennettu vuonna 1985 ilmeisesti englanninkielisen käännöksen His Master's Voice pohjalta). Tarinasta puuttuu vauhti ja toiminta, mutta aiheensa, jonka kunnianhimoisena fiktiivisenä käsittelynä kirja on ensimmäinen laatuaan, se onnistuu tyhjentämään jotakuinkin täydellisesti; ja siinä sivussa se onnistuu tyhjentämään maailmasta muunkin olennaisen, minkä jälkeen jäävät yhä ainakin minäkertojan, arrogantin ja ärtyisän matemaatikon, hahmoon ladatut varsin hienovaraisen satiirin ja psykologisen realismin ulottuvuudet. Typertyneeksi lukuvaikutelmakseni jäi, että teos kykenee ohimennen ja puolihuolimattomasti sanomaan lähestulkoon mihin tahansa filosofiseen tai teologiseen sanavaihtoon lähestulkoon viimeisen sanan. Kirja kytkeytyi mainiosti sekä keskusteluun Huonon ekonomin etiikasta että menneen perjantain hippipiknikjutusteluun – kiitoksia kaikille paikallaolleille! – Junakohtauksen kanssa: ehdimme vaihtaa muutaman aatoksen spiritualiteetista ja erityisesti luterilaisen mystiikan julkisuudesta ja henkilökohtaisuudesta, eikä kai se mikään ihme ole, että Isännän äänen voi havaita sivuavan noita aiheita.

Voisin koettaa osoittaa relevantit kohdat, mutta tahdon hetken verran pitää kirjan kannet kiinni.

Seuraavaksi palaan psykologiseen realismiin.

Uutta tunnustelua 2

Olen melko taitava eliminoimaan yksittäisiä erehdyksen mahdollisuuksia mutta muutoin sekava. Puhun tässä omasta tietämyksestäni.

Uutta tunnustelua 1

Taannoin havaitsin jonkun tehneen Google-haun sanoilla "Timo Salo estyneisyys" (ilman lainausmerkkejä). Suunnilleen samoihin aikoihin joku kaiketi toinen henkilö oli haeskellut palstaltani muuatta ystävääni tämän nimellä: "J*** N*** love".

Kun kävin kaupassa, huomasin askeltavani hitaasti ja jäykästi, niin kuin jalkani epäröisivät. Toivoakseni kuumuus ja laiskuus eivät ole koko selitys. On minullakin mielialoja, vaikka olen yrittänyt pitää itseni miehenä.

Toivon, että tästä, mitä nyt kirjoitan, sukeutuisi juttu: Juttu syntyy, kun assosiaatioavaruus sulkeutuu jotenkin tyydyttävällä tavalla; jos liian monta langanpäätä jää auki, tuuleen repsottamaan, muistiinpanojen kohtalona on jäädä kovalevylle, samalla kun kirjoittaja haaveilee muodosta ja koettaa henkisin ponnistuksin puhdistaa assosiaatiokenttänsä kaikesta häiritsevästä – jo ennen kuin käy kirjoittamaan. Kirjoittaja on neurootikko ja estynyt tekemästä asioita, joita rakastaa.

Aloittaessani tätä kappaletta en koe kulkevani ainoastaan hitaasti ja jäykästi vaan myös kumarassa ja nöyryytettynä: kunnianhimo on kovin turhaa, jos se estää sanomasta sen, mitä haluaa. Pulmallista tässä epäröinnissä on, että pidän avointa ja tunnustuksellista kirjoittamistapaa itse omakohtaisesti erittäin kunniallisena. Pelkään ainoastaan, että minulta puuttuu tarvittava taito, karisma, kaukonäköisyys ja kyky kestää loukkauksia.

Se, että pidän eräänlaista henkilökohtaista terapiablogia omalla nimelläni, on aika rankkaa, mutta en haluaisi liioitella tätä rankkuutta. En olisi valinnut tällaista toimintatapaa, ellei ratkaisu vahvistaisi itsekunnioitustani – jos vain uskaltaisin kirjoittaa! Toisaalta jos peloilleen (pelkonsa kohteille) antaisi suuremman arvon, ne olisi kukaties helpompi voittaa.

En siis usko koskaan joutuvani tilanteeseen, jossa nämä yritykseni vakavaan itseilmaisuun osoittautuvat merkittäväksi rasitteeksi. Tämän verran luotan henkilökohtaiseen karismaani.

Taidan olla sen verran altis omaksumaan vainoharhaisia ajattelumalleja, että kokisin nimimerkin käytön tarkoittavan toimimista paranoian ehdoilla: useimmat kunnon vainohullut kirjoittavat omalla nimellään, ja kuten he, minäkin haluan tuntea olevani vapaa omassa persoonassani (ja olen valinnut tietoverkon tämän projektin välineeksi). Taiteilijat ajattelevat paljolti samoin.

Porvariston järkyttäminen ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka sääty onkin vähitellen kutistunut jokamiehen ja -naisen sisäiseksi käytännöllisen järjen ääneksi eikä enää julkisona tai edes yleisönä järkyty mistään. Kun tutkailen itseäni, minua huolettaa etenkin se, että itsesensuurista tuntuu muodostuneen sitkeä tapa: jätän jatkuvasti melko mielivaltaisista syistä pois kaikenlaisia asioita, jotka tarjoutuvat työstettäviksi. Ja tämä vastuun välttely painaa sitä sisäistä pikku porvariakin.

Mainittakoon, että tämä kirjoitus on syntynyt psykoanalyyttisen lähestymistavan inspiroimana, mutta tietysti minua nolottaa, jos kirjoitukseni assosioidaan Freudiin! En ole kertonut paljoakaan musiikkimaustani, filosofisista mieltymyksistäni, tai muusta sellaisesta intiimistä ja yksityiskohtaisesta. Häpeilen suhteitani toistekoisiin artefakteihin ja ulkoisiin auktoriteetteihin, ja siksi etenkin tietyissä raskaissa sieluntiloissa esiinnyn mieluummin "paljaana".

Yleissivistykseni on siedettävä, mutta voi miten paljon paremmalla omallatunnolla kirjoittaisin siitä-ja-siitä asiasta, jos olisin sen-ja-sen alan spesialisti... Mutta minusta ei ole tullut erikoismiestä, koska en kuitenkaan ole nähnyt nimeäni kirjoitettuna yhdenkään alan perusteoksen kanteen. Tällainen turhamaisuuden rakennelma aika syvällä persoonassani: oletusasetukseni on, että olen valmis häpeämään ja epäilemään kaikkea seuraa, josta minut voidaan tavata. Olen imenyt kotikasvatuksen ylisuojelevat piirteet itseeni ja minäihanteeseeni niin tehokkaasti, että olen niiden narri pitkälti yhä. Lojaaliudessani on syviä tasoja, joita panttaan sitkeästi, enkä enää järkyty kauheasti siitä, että minua voi hyvästä syystä pitää pelkuriluonteena.

Nykyään sentään hyväksyn kokemukset ja ihmissuhteet yhä tärkeämmäksi osaksi paljasta minuuttani raadollisuudessaan ja rajallisuudessaan. Maailma on vietellyt... Kun olin nuori, keräilin neitsyyksiä: varoin kokemasta ja kokeilemasta asioita ensimmäistä kertaa. Se oli käytännön negatiivista egologiaa.

Then we take

Kesä on ehtinyt. Luumut kypsyvät ikkunalla. Tämä piti todeta jo jokunen päivä sitten. Kaupungilla, joka on tuttu ja ennustettava, puhumme Berliinistä, joka ei ole vaikka on turvallinen. Korttelit ovat siellä suuria; tarkistan jälkeenpäin ilmakuvista. Ravintolan taustamusiikki on vanhan herran alakuloista murinaa. Olen uninen...

Ilman virikkeitä ja polemiikkia on työlästä ylläpitää sanomisen tuntua. Itsepuolustustaitoja ei opetella itsepuolustuksen takia; elämänmuotomme on varjonyrkkeilyä. Ja jos jossain kaupungissa on vapautunut ilmapiiri, eikö se pakota vain tuntemaan omat puheensa kahta tyhmemmiksi ja tyhjemmiksi? Kaupungissa, jossa ei jäädä toljottamaan vierasta.

Täälläkin huomaan tarpeeksi hyvin, ettei yhdessä tilassa merkitsevä asia tahdo merkitä toisessa. Ajelehdin hienovaraisissa henkilökohtaisissa mielenkiintoisuuksissa, jotka eivät kohtaa. Elänhetkessäkuinlapsitaieläin. Mutta parhaani mukaan koetan ihmetellä.

Vähin erin joudun tunnustamaan, etten tiedä mistään olennaisesta mitään, ja toistamaan tätä tunnustusta. Insinöörit pettyvät minuun.

(Kerrankos sitä tympääntyy "minuun" ja "ihmiseen", mutta mistä on peräisin realistien loputon kärsimättömyys?)

Hän voi kysyä eläimeltä: "Miksi et puhu minulle onnestasi, vaan seisot siinä ja tuijotat minua": Eläin tahtoisi vastata: "Siksi koska unohdan aina mitä olin aikeissa sanoa". Mutta sitten eläin unohti myös tämän vastauksen ja pysyi ääneti. Ja ihminen jäi ihmettelemään.
– Nietzsche, Historian hyödystä ja haitasta elämälle.

Unen näköä 1

Olen levoton ja kärsin blogiramppikuumeesta.

Jos maailmani onkin kummallinen, outopiirteinen, se ei ilmene, jos en kerro. Unista on hyvä aloittaa: niihen aiheet ovat melko tavanomaisia ja melko toistuvia, mutta kirjoittamisen koko vaikeus näyttää tiivistyvän kysymykseen, miten voin jakaa kanssanne unen näkökulman.

Unennäköisesti voisin kirjoittaa ainakin itseni onnellisemmaksi, jos keskittyisin juuri niihin aiheisiin, joista näen uniakin: taivaankannen ilmiöihin, rakennuksiin ja naisiin. Tuttuihin ja tuntemattomiin. Ihmiskasvoihin. Siinä aiheita, joista pidän. Transsendenssi, tavoittamattomuus yhdistää noita kaikkia (rakennusten osalta joudun ehkä perustelemaan näkökulmaani) ja toistuu edelleen puheessa, tekstissä ja muissa välineissä, joita koetan käyttää unissani. On kutakuinkin itsestään selvää, että medialla on edustuksensa unissa. Tyypillinen unikokemus: koetan ottaa kuvan oudosta ja ylevästä taivaasta, mutta kamera ei toimi (minun on vaikea uskoa, että se toimisi).

Viimeöinen uneni: suuren koivun runko oli avautunut kerros kerrokselta kuin pyhä kirjakäärö ja muuttunut rakennukseksi, jonka kaarevissa tuohiseinissä valo leikki.