Olenko ainut, jonka päähän ei tahdo mahtua, että valtiovallan mandaatilla on edes periaatteessa mahdollista harjoittaa lyhytnäköistä kiinteistökeinottelua eduskuntatalon edustalla, valtakunnan arvoikkaimmaksi usein mainostetulla alueella, jonka kaavoitustilanne on edelleen de facto (jos ei ehkä de jure) auki ja epätyydyttävällä tolalla?
Nämä ovat toimeliaita päiviä. Pitääkseni yritän pitää oman toimintani rakenteen ja puitteet mahdollisimman yksinkertaisina – tai palauttaa ne sellaisiksi, jos mahdollista.
Eräs tapa vaalia pelin yksinkertaisuutta on sallia toisto ja luopua jatkuvan siirtymän illuusiosta. Kun ajattelen, ajattelen, paha kurki sentään, samoja asioita yhä uudelleen ja uusiksi, ja näiden samojen, tunnistettavien ainesten pukeminen joka kerta uusiin vaatteisiin tarkoittaa kovin työlästä ja tarpetonta harhaanjohto-operaatiota. Turhamaiset detaljit pirstovat tilan. Jos blogatessani mietin koko ajan, mistä olen jo ehtinyt kirjoittaa ja mistä olen aikonut kirjoittaa kuvitteellisessa esseessäni X, jonka ainekset sijaitsevat melkein yhtä kuvitteellisessa pöytälaatikossa Y, en saa ikinä valmiiksi sitäkään vähää, minkä kykenen pitämään työn alla tässä ja nyt. Toimiva teos (kyllä, blogimerkintä on pieni teos) ei synny pidättelemällä. Olisi uskallettava toistaa sekä mennyttä että tulevaa. Uutta arkkitehtuuria ei keksitä joka maanantai, sanoi joku todella nimekäs arkkitehti, en kuitenkaan enää muista kuka.
En myöskään muista, kuka klassikko pahoitteli, ettei ehdi kirjoittaa yksinkertaisesti.
Vanha kiusallinen tapani on miettiä miettimisteni puitteita ja puutteita jatkuvasti ja kertautuen. Kuin runoilija puitaan ikään. Ikään kuin yrittäisin olla samaan aikaan todella pedantisti akateeminen että todella anarkistinen; tällainen ei nähtävästi toimi, ei kerta kaikkiaan toimi. Minun on nähtävästi valittava mahdollisimman sosiaalinen ja pragmaattinen tie juuri siksi, että olen pohjimmaisten ihanteitteni tasolla jotain täysin päinvastaista: tragikoominen absolutisti, platonisti, universalisti, perfektionisti, matemaattisten viimekätisyyksien ankara kaihoaja.
Sarjamuoto on bloggaamiselle luontainen, mutta toistuvien elementtien on tässä lajityypissä (joka on erittäin vapaa) parempi olla tahattomia kuin pakotettuja tai "tuotteen" pintaan "brändättyjä": elementtisaumoja jäljittelevät urat käsinrapatussa julkisivussa herättävät nykyään lähinnä säälivää päivittelyä, vaikka (ja juuri siksi että) mekaanista toistoa jäljittelevä käsityö osoittautui tässäkin tapauksessa käytännön massatuotantoa kauniimmaksi.
Jokaisen taiteilijan päämäärä on päästä vaiheeseen, jossa voi seurata omaa tietään eli jäljitellä itseään. Se on iloinen, tyydyttävä vaihe, mutta sitä ei pidä suotta jouduttaa. Siihen ajautuu aina jotain tietä, kun pätevyyden rajat tulevat vastaan eli keinot jäljitellä toisia loppuvat.
Kaikki opillinen, käsitteellinen ja institutionaalinen hämärtyy noilla rajoilla. Ne pelottavat; niistä puhuminen pelottaa ja on vaikeaa. Pätevinkin on niillä yksin. Kulttuurimme rajoituksia vastaan meillä on asettaa vain heikot itsemme, ellemme ole tosiuskovaisia, jollaisia on luullakseni vähän.
Luulen kuitenkin, että omalla kohdallani nuo rajat ovat kauempana kuin olen ahdistuksissani kuvitellut. Olen pelännyt ja ehkä toivonutkin toiston lopullisuutta, vaikka olisin voinut kokea suorittavani vain osaharjoitteita.
Kaikki älyllinen työ muuttaa onnistuessaan pelin sääntöjä – siksi säännöt pettävät; siksi niihin (sääntöihin tai älykköihin) ei pidä luottaa koskaan täysin.
Poliittiseksi voi tulla puhumalla epähuomiossa poliittisia.
Kaikki nuoret odottavat, mutta heillä
on paljon vastaan otettavaa.
Juoda kahvia ikkunaisessa ravintolassa, se on miltei kuin junassa istuisi, etenkin kun taustalla soi nopea jazz, 1900-luvun utopia.
Ei meidän tarvitsisi viitata mihinkään, mihin emme itse halua mennä.
Kahviloiden, olisinpa voinut viettää nuoruuteni niin. Halpa nostalgia tulevaisuuden korvikkeena.
Havainto on merkittävä, koska se on havainto.
Tahtoisin uppoutua kirjoittamiseen, mutta välineet ahdistavat, jos muu ei. Nolottaa kertoa, siis oikeastaan nolottaa jo tiedostaa, että kirjoitan mieluiten kynällä paperille, täysin epäajanmukaisesti, täysin epäakateemisesti. Alan jo epäillä omaa älyäni, kun joudun toteamaan tämän... järjestä puhumattakaan... Miehen, kuten tiedätte, täytyy hallita tekniikoita, muuten se ei ole mitään; ja kun ei ole mitään, kirjoittaminen käy työstä mutta palkitsee vain siten, että tyhjyys hetkeksi lavenee avaruudeksi, jonka toiseen laitaan ei ole toivoa päästä...
Olen onnellinen, kynästä virtaa paperille värillistä nestettä. Näitä nautintoja ei tietokone anna. Voisin kuvitella tulevani riippuvaiseksi kynän käytöstä, mutten näppäimistön. Siispä ajattelen ja tutkin maailmaa siten kuin se on luontevaa, vuodattaen. Kun se onnistuu, arvaamattomuuden lumo on odotettavissa – kunhan sitä ei jää odottamaan.
Hively on aina painallusta hienovaraisempi, käsialan analoginen signaali kytkeytyy takaisin kirjoittajan aivoihin ja tuottaa muotoja, kuvien muunnelmia. Kynä on taikakalu kuten vaikkapa savuke: kun itsesuggestio on tarpeeksi voimakas, psykoaktiivisen komponentin osuus jää yhdentekeväksi. Kun tartun kynään julkisella paikalla, käyn kohta hitaaksi ja haaveelliseksi, alan tuijotella kaukaisuuteen. En ole koskaan polttanut, mutta arvelen, että tupakointivälineillä on monia kiinnostavia fenomenologisia kytköksiä sekä kirjoittamiseen että puhumiseen. Vain merkityksen kiehkurat puuttuvat: väri jää keuhkoihin, sormiin ja seiniin. Kovin syvämietteinen kynä voisi olla piippu, jonka terään muste virtaisi pesässä palavista tervapitoisista lehdistä.
Unohdin osittaisen auringonpimennyksen, mutta kenties ne hetket, joina keskipäivä tuntui hieman pimeältä, eivät johtuneet pelkästään pilvistä.
Kynä kädessä tuottaa koomisia yrityksiä taistella entropiaa vastaan samaan aikaan, kun musta neste valuu paperille. Apuun tekee mieli kutsua kaikki järjen aseet ja älyn ihmeet. Apuun minkä puolesta?
Auringonkin energiavarannot ehtyvät hitaasti mutta varmasti. Karadzic näyttää ikäistään vanhemmalta, kuten näytti jo 90-luvulla; syitä en tiedä, mutta oletan julmurienkin kärsivän.
Kirjoittaminen ei ole mikään tietoinen toimi, paitsi jos se on muistiin merkitsemistä tai ohjeistamista. Nesteen vuodattaminen on outo, summittainen uhri, jonka kuvittelen – kun yllätän itseni kysymyksellä – ehkäisevän ties mitä verenvuodatusta ja henkistä balkanisaatiota. Itsesuggestio, sellaiseksi tunnustettu, vaikka kenties paremminkin nimetty, kuitenkin keskeneräinen ja hauras, ehkäisee meitä manipuloimasta toisiamme ja vanhenemasta liian aikaisin.
Nyt alkoi sade. Irrationalismini perustuu pitkään harkintaan, rationalististen taikasanojen tyhmentävän vaikutuksen tiedostamiseen, omien ja toisten heikkouksien aavisteluun, arveluun, etteivät ne mitkään ole ylitettävissä noin vain. Käteni punoo juonia pienistä liikkeistä; juonet voidaan luokitella jo etukäteen, mutta niiden yksityiskohdat ovat arvaamattomat kuin rakkaudessa tai.
Olen lakannut pitämästä itseäni pelkurina; kohta lakkaan pitämästä itseäni idealistina. Entä sitten?
Niin kuin lapsi, tosi ja teatraalinen...
Kirjoittamisella on rauhoittava vaikutus, mutta päihteenomainen tapani käyttää sitä edellyttää tiettyä sielu-uskoa, uskoa epävirallisiin ja illegitiimeihin yhteyksiin ihmisten välillä. Se irrottaa läheisistä ja tuo lähelle jotkut sellaiset kaukaiset, joiden kanssa ei ikinä uskonut kuuluvansa yhteen. Älyn viettelykset, jotka tulevat etäisinä ja vieraina esiintyvissä hahmoissa, kytkeytyvät yhä uudelleen takaisin siihen, mik' on tutuinta, tavallisinta ja lämpimintä ja juuri sellaisena kaikkein arvoituksellisinta. Puhe kutoisi ihmiset yhteen, elleivät he löytäisi etuaan niin nopeasti ja täyttyisi velvollisuuksista.
Taiteellinen elämä olisi jatkuvaa ojentautumista siihen, mitä emme juuri nyt tiedä tai tiedosta. Luovuus on uskon tämänpuoleinen mahdollisuus...
Kriisi antoi tunnustusta ääneenajattelusta. Hyvä niin, koska en ole tahtonut keksiä muutakaan: systemaattisempi toimintamalli tarkoittaisi kahta pahempaa teeskentelyn temppelien rakentamista – ilman purkamista, ilman ääneen ajattelua... Arvostan ja ihannoinkin joitain instituutioita – luonnontieteitä! – mutta niiden nimissä en tietenkään voi puhua. Ei ole mukavaa havaita, ettei itsellä ole minkäänlaista sanomaa, joka ylittäisi ajattelun tässä ja nyt; eikä ole mukavaa havaita, ettei muutoin voi ollakaan. Kunpa tietäisin, miten omasta ajattelusta voisi päästä sen verran yli, että saavuttaisi edes auttavan ammatillisen roolipuhunnan taidon: sellaisesta voisi olla hyötyä työelämässä. Mutta aina kun olen koettanut kirjoittaa, olen törmäillyt omiin ajatuksiini kuin oviin, jotka avautuvat yliopistojen loputtomiin kapeisiin käytäviin.
Mitä jos tämä olisi romaanin aloitus? Harjaantuneelle lukijalle ei jäisi epäselväksi, että tässä puhuu epäluotettava kertoja. Loppukäänne paljastaisi muillekin, että kaikki tapahtui toisin.
Vasta elämänkokemuksen myötä on etiikasta kirjoittaminen alkanut hiljalleen tuntua luontevalta. Kyse on rappiosta, mutta väistämättömästä.
Sukupolvi sukupolvelta elämänkokemuksen hankkiminen käy silti työläämmäksi. Meille se lienee käynyt jo mahdottomaksi.
Toisin kuin usein luullaan, on helpompaa elää hyvin ja sovussa toisten kanssa kuin opettaa toisia elämään oikein. Mutta meille turhamaisille on helppo uskotella, että vain jälkimmäinen on aikuisen arvon mukaista; että aikuisen on pidettävä edes joitakuita toisia valistettavina lapsina, jottei hän itse vaikuta selkärangattomalta ja vastuuttomalta. Mitään häpyä ei todellakaan ole; ei mitään rajaa sille, millaisia identiteettejä meille voidaan kaupitella!
On helppo nähdä, miten patriarkaalinen ajattelu on pervertoitunut, ja helposti herää pelko: onko samoin käynyt muillekin ihanteille; onko meillä mitään toivoa kasvusta, kasvusta miksikään muuksi kuin kyynis-nihilistisiksi valeauktoriteeteiksi, jotka yrittävät uskoa (ja uskotella) aikuistuneensa eli saavuttaneensa kaiken reaalimaailmassa mahdollisen autonomian opittuaan vihdoin pettämään itseään ja toisia tietoisesti ja pää pystyssä? Jokin tuossa projekti(o)ssa uhkaa aina mennä pieleen; ja jos jossain on selvästi toivoa, niin juuri tässä epäonnistumisessa!
Niin kauan kuin idealismi ei sovi aikuisen miehen arvolle, on turha valittaa siitä, ettei kukaan ottaa vastuuta mistään. Itse uskon itseeni täsmälleen sen verran kuin minulla on ihanteita; ja kyllä niitä on, järjettömästi niitä on... Niihin vain liittyy eräs käyttöä vaikeuttava ehto: en voi nimittää niitä omikseni, sillä jos voisin pitää niitä hallussani, ne eivät olisi ihanteita vaan "mun juttuja". Toisaalta Jumalaankin on kautta aikain liitetty omistusliitteitä. Nämä käytännöt muodostuivat nykyistä vähemmän individualistisina aikoina, joten meidän voi olla vaikea ymmärtää niitä.
Ihanteessa ja uskossa ja toivossa ja rakkaudessa on jotain väistämättä regressiivistä: kaipuuta, puutetta, riittämättömyyttä. Estävätkö kristilliset hyveet siis ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään, kuten patriisimme saattavat epäillä kirkkaimpina hetkinään? On selvää, ettei modernissa kulttuurissa ole missään tarjolla ongelmatonta kompromissia antiikin ja kristinuskon välille, ja siksi viimeistään lastemme hyve on aina jo rappiolla.
Olen ehtinyt tähän asti ymmärtämättä ja tulematta ajatelleeksi, mikä ajatuksissa on niin viettelevää. Mikä niissä älyn ylettömyyksissä (joista en voi sanoa tietäväni paljoakaan) on niin sytyttävää? Miksi tavallinen terve järki ei enää maistu? Miksi rakastamme haihatuksia enemmän kuin omaa etuamme? Miksi ilo on niin riivatun irti realiteeteista, ellei vahingoniloa ja viinaa lasketa? Miksi meille taivaanrannanmaalareillekin riittää seuraa; miksi haaveet menevät täydestä kuin väärä raha ja sitä sutjakammin, mitä vähemmän niissä on konkretiaa? Miksi minussa on tämä mystinen vika? Miksi en kykene aidosti häpeämään sitä vaan lasken leikkiä ja luikuttelen vain?
Opportunisti ei kiusaannu. Meillä muilla on asenne kuin jokin vamma, jolle ei ole kiellettyä nauraa.
Näkymätöntä kättä ei voi purra eikä kiittää. Luomamme jumalat eivät vastaa rukouksiin, mutta profeettoja sikiää, kukin omalle maalleen. Vanha testamentti kirjoitetaan uudestaan miljoonatta kertaa. Ensi kerralla vähemmän paatosta, ok?
