Futuristinen päähine

Postapokalyptista paleontologiaa

Alusta

Harkitsen, että alan enemmän kuin entäjosalan. Harkitsen. No, alkamalla alan alustan.

(Essai tarkoittaa yritystä. Aforismi on essee, joka loppuu alkuunsa.)

Työ rakentaa kehykset, pohjustaa hyvinvoinnin. Kuka maalaa?

Toritaide. Konttoritaide.

Miksi ensimmäinen luonnos tahtoo olla paras, niin kuin sillä ja vain sillä olisi tahto, sisäinen?



(Harmony on ajatusta nopeampi algoritminen kynä. Vinkistä kiitos Sanna Saastamoiselle ja Särö-blogille.)

Sipuli, optinen

Miksi Uspenskin katedraalin pääkupoli kimmeltää niin kuin kimmeltää, ikään kuin sen kultapinta heijastaisi näkymättömiä valonlähteitä?

Mihin katoaisivat nämä mutkikkaat pelit joita pelaamme päästäksemme näistä mutkikkaista peleistä pois?

Näkymättömiin? Tuonpuoleiseen? Tyhjyyteen?

Taide ei tiedä, mitä haluaa. Uskonto ei tiedä, mitä haluaa. Tiede ei tiedä mitä haluaa. (Tietoa; entä sitten?)

Miksi haluaisin sulautua, sublimoitua kulttuuriin, kaoottisten pyrkimystemme umpimähkäiseen synteesiin? Koska en itsekään tiedä, mitä haluan? Koska miehisyyteni ei saa mieltäni kiinni?

Geotropismi

Tasaisen maan apinat eivät lakkaa kapuamasta, kurkottamasta ja putoamasta.

Ne uskovat, että mielellä on paino, joka vaihtelee.

Ojentautuminen painovoimakentän mukaan toistuu maagisissa riiteissä.

Ne oppivat ratkaisemaan yllättävän vaikeita suuntautumistehtäviä.


[Muutettu 14. 3. klo 03.00, 15. 3. klo 00.50]

Pelkistyisikö jokin

Ajatukseen mistä suunnasta tahansa. Ajatuksesta mihin suuntaan tahansa.

Maailma on levoton. Minä olen levoton. Siksi kirjoitan aforismeja.

Kohtaan, kiinnyn. Kiinnekohtani!

Elämänfilosofia: yleisin on yksityisintä.

Niukin on ylellisintä. Hiljaisuus viimeinen huuto...

Sanasta mies nousee ylös suosta. Niin sanotaan, niin on oltava.




Ei ansioista, ei jalansijoista, ei kädensijoista. Armosta siis, hädin tuskin lausutusta.

Kahdeksantena tätä kuuta

Päivittelevät ihmisten epävarmuutta, vaikka kukaan ei tiedä.

Uskottavuus, köyhän miehen totuus. Kovat aiheet, kokemustakin todemmat.

Totuus? Rikkaan naisen uskottavuus.

Kokemus on uni, jota voi paeta. Väijyn sitä näkökulman takaa.

          Ne 
            putoavat puista
Lintuja    nopeina lehtinä
ruokitaan.

Levottomuudessa on ehdottomuutensa. Levottomuudella.

Ilme on mielen muoto.

Miehen ilme, mielen ihme.

Henkisesti köyhän on minimoitava mielekkään määrä, koska raja on vedettävä lähemmäksi tai kauemmaksi.

"Autuaita ovat henkisesti köyhät." Voisivatko sanat kääntyä näin, armosta, ilman pilkkaa ja vilppiä?

Liipottimen myöhemmät vaiheet

Seurata seinäkelloa, kuunnella sen ääntä, toimintaa. Kuunnella kahta kelloa, yrittää hahmottaa raksahdusten vaihe-eron suuruus, rytmi. Miettiä äänen nopeutta, naksahduksen ja liikahduksen yhdenaikaisuutta. Napsutella sormia peilin edessä, kädessä ja kuvajaisessa. Miettiä valonnopeutta, eriaikaisuuden kertakaikkista mitättömyyttä.

Paon paatoksesta

Junassa aloitin Hajoamisen käsikirjan. Simo Määtän suomennosta on erittäin miellyttävä lukea.

Jatkoin jalan. Ajatus lennähteli huolettomasti ja huomasin miettiväni, onko kirjoittaja johdonmukaisuuden ja fanaattisuuden vastustuksessaan sittenkin hieman liian johdonmukainen ja fanaattinen – vähintäänkin sen verran, että lukija voi todeta tavaran tutuksi ja taatuksi: "Ah Cioran, vanha synkistelijä..." Kun Précis de décomposition rakentui, tuo monen pettymyksen liekissä karaistu pessimismin ja melankolian mestari ei kuitenkaan ollut vanhempi kuin minä nyt.

Se ankaruus (ja lempeys), jolla E. M. Cioran artikuloi viha-rakkaussuhteensa olemassaoloon, lienee lajissaan ylittämätön ja samalla lähes vääjäämättömin ja ilmeisin: kärsimyksellä ja toivottomuudella puhdistettu minimaalinen, irrationaalinen usko, jolle kaikenlaisen opillisen ehdottomuuden vastaisuus on kaikkea muuta ehdottomammin perusteltu... Eri asia lienee, että maailmansotien tuottaman suuren elämänpettymyksen haihduttua harva samalla tavoin ajatteleva on saanut ääntänsä kuuluviin.

Hetkittäin olen elätellyt erästä vanhan, tutun, ikiaikaisenkin tuntuista mutta kuitenkin hyvin selkeästi 1900-luvulle jäänyttä ja hieman naurettavaa ideaa: että vetäytyisin askeettiseen piilopirttiin, syrjään kaikesta seurassani vain Cioran, Wittgenstein (jonka teoksia oli vanhan kotokirjastoni poistomyynnissä; minun oli saatava ne muistoksi), Glenn Gould ja ehkä pari lisää tai vähemmän. Olen toistaiseksi tullut järkiini saman tien.

Aamulla toinen kolmatta

Täsmälleen kuin kodin yleinen muoto
tai kodittomuuden
piilevä onni.
Mikä
ihmeen lähtökohta?
Olet paikoillasi, ja ne vaihtuvat.

Katselet. Halusi pitää maailmaa pystyssä.
Kaipaat. Ja kaipaat muita perusteita.

Tarve sanoa. Mutta harvoin
tarpeeksi vakava.

Toivot herättäväsi keskustelua.
Toivot kääntäväsi päitä.
Et, että sinut otettaisiin vakavasti.
Et, että asiasi otettaisiin vakavasti.
Toisetkin yrittävät provosoida. Toisetkin myöntävät tappionsa.

Pakotamme toisemme kiittämättömyyteen.
Jos saisimme tahtomme läpi,
kadehtisimme itseämme kaikki.

On vaikeaa vakavoitua
kunnioittamatta tabuja.