Olen taas tilassa, jossa ajatukseni uhkaavat hajota maailman tuuliin, ellen kykene puristamaan niitä rikkumattomiksi, symmetrisiksi kiviksi, joiden suhdetta tuuleen en pääse näkemään.
---
Ajattele sub specie aeternitatis ja päädy kuluneeseen ilmaisuun...
Normaali mielipiteenmuodostus pyrkii sitoutumaan siihen tulkintaan, joka on kulloinkin tarkoituksenmukaisin. Siispä, toisin kuin viimeöisessä unessani toiveikkaasti väitettiin, riemuidioottius ei ole argumentointivirhe: emme voi edellyttää vastapuolelta valmiutta omaksua minkäänlaisia omalle positiolleen vahingollisia käsitteitä eikä merkitystasoja – muutoin kuin vahingossa (sikäli aidossa tyhmyydessä on jotain toivoa). Niinpä filosofien (keitä he ovatkin) epäkiitollinen tehtävä kaikkina aikoina on vedota lapselliseen, omaa etua tajuamattomaan uteliaisuuteen...
Ei ole hauskaa, jos joutuu turvautumaan satiiriin. En hallitse tuota lajia.
(Vrt. Käymälä: "Ei maailma ole tyhmä, se vain teeskentelee tyhmää." Mietteemme ovat viime aikoina kiertäneet samat maisemat samassa järjestyksessä, rinnakkaisilla laduilla.)
Vaikka olen tyhmäkin, ei se haittaa. Tyhmä ihminen ei ole ongelma; tyhmä ja vihamielinen on.
Estot ovat tyhmiä piruja. Jos eivät tyhmiä, niin umpimielisiä ainakin, jäykkiä, epäluuloisia. Moukka on moukka, koska hänellä on sisällään monta muuta moukkaa, painona kintuissaan, kielensä päällä.
eli
Helppohan heviä on soittaa
Mies olkoon mies, tietäköön mitä haluaa ja aseinsinööri olkoon paraatiesimerkki: Helvettejä on paljon helpompi kuvitella ja suunnitella kuin taivaita. Sotaa, väkivaltaa, kauhua, joukkotuhoa, kidutusjärjestelmiä, tappajarobotteja, psykopaattilääkäreitä ja ihmisteurastamoja on niin helppo kuvitella, että kaikenlainen väkivaltaviihde on rankimmillaankin vain halpaa stripteasea, joskus melko älykästä, useimmiten naurettavaa tai – niin kuin aseiden mainostaminen – pelottavan lapsellista. Väkivaltafantasiat ovat niin banaaleja ja helppoja, että sillä, mikä on muka liian kauheaa kuviteltavaksi tai kuvattavaksi sanoin, ei ole käytännössä mitään merkitystä. Helvetillä pelotelleet saarnaajat ovat tienneet tämän aina, mutta alentumalla pyhittämään kärsimyksen raadollisen kiihottavuuden he ovat samalla luoneet edellytyksiä vulgaarieskatologiselle mystiikalle, joka kaihoaa transsendentaalista, ylimaallisesti oikeutettua tuhoa ja vihaa.
Rakkautta on vaikea kuvitella.
Joko ymmärryksen maa on yhteinen tai kirjoittaminen on turhaa. Joko ymmärryksen maa on yhteinen ja valloittamaton, tai kirjoittaminen on turhaa ja haitallista.
Taivaan värit ovat ujot. Sen alla ei välttämättä uskota taiteeseen. Savupiiput seis-ovat rivissä. Katoissa näkyy hillittyä märkyyttä, saostumia, eikä ikkunajakoja ole välttämättä koeteltu myyttisessä Toscanassa, vaikka talo olisi muurattu käsin.
Vuosi oli aloitettava angstikirjoituksella. Sekin harmittaa. Terveydessäni ja reippaudessani on ilmeisiä puutteita, jos on toisillakin, kun ajat ovat näin hyvät – paremmat kuin ihmiset, epäilee pessimisti.
Puu mustana roikottaa oksiaan talon takaa. Polkupyörän muovinen punainen lastenistuin muistuttaa näiden olentojen läsnäolosta. Käsitteet ovat yhä liikkeessä.
Kävin kaupassa. Hieman harmittaa, että annoin pois aiemmin päivällä saamani kaksikymmensenttisen, joka oli hapettunut antiikkisen vihreäksi siten, että vain korkokuvioissa oli hieman kiiltoa jäljellä.
Tietoa Säkylän Pyhäjärvestä vuonna 1905 pyydetystä kahdenkymmenenviiden ja puolen kilon suomenennätyshauesta pidetään epävarmana, mutta nyt Turussa on punnittu maailmankaikkeuden tähän mennessä massiivisin musta aukko.
Haaveilin taas hyvistä, kauniista, suurista, syvällisistä artikkeleista, mutta (oi voi) joudun palaamaan kysymykseen, milloin oikein opin tekemään vilpittömiä ja iloisia valintoja. En pysty sellaisiin, en muutoin kuin niissä kaikkein sileimmissä ajatuskäänteissä, joihin maailma ei taitu, vaikka kuinka yrittäisi. En hyväksy valintoihin vaadittavia rooleja. Sillä välin kun aivoni kuumeisesti etsivät stratotroposfääristä auktoriteettia, joka ei olisi jumalallinen eikä sikamainen vaan soveltuisi tällaisen tavallisen miehen vilpittömästi, iloisesti ja kunniallisesti kannettavaksi, yritän epätoivoisesti voittaa aikaa kumartelemalla varovasti kaikkiin suuntiin ja tarkkailemalla katseiden risteilyä risteilyä tässä peilisalissa, katseiden, joiden linjalle on paras olla osumatta, jotta hälytys ja häpäisy eivät laukea. Luulen, että tärkein syy, miksi minusta ei ole tullut mitään, on pelko, että otanpa minkä tahansa roolin, joku tulee ja paljastaa minut alkuperäisessä alastomuudessani, aivan kuin keisarin uusissa vaatteissaan, ja joudun naurunalaiseksi. Siksi mieluummin kyhjötän alasti häkkini nurkassa enkä suostu edustamaan muita kuin abstrakteimpia ja ankarimpia referenttejäni: aikaa ja väistämätöntä pronominia.
On vaikea tehdä iloisia ja vilpittömiä valintoja, kun kokemus paljastaa, ettei sitä tyyntä perspektiiviä maailmaan, jonka voi konstruoida esimerkiksi järven pinnasta kesäpäivänä, jona kaikki on luonnollista, ole enää olemassakaan, kun mukaan tulee ihmisiä – ettei ole mitään, mikä ei olisi tuon yhteisön solmuisessa ristivedossa köppäästä (ainakin potentiaalisesti) ja rolloa, ylen kummasti kuohuttavaa.
Tämä häpeä vain pakottaa ahdistuksen ulos.
On vaikea tehdä iloisia ja vilpittömiä valintoja, jos ei ole iloinen ja vilpitön. Mutta kenties tärkeämpää on, että valinnan seuraukset riittävät peittämään motiivit ja asenteet, joita kukaan ei halua nähdä. Jätettäköön sisäinen kauneus lääkäreille. Arvostan sivistyneitä ihmisiä, jotka osaavat verhota ajattelutapansa. Toivoisin voivani tulla yhdeksi heistä.
