Vakavimmat tekstini eivät päädy blogeihin vaan kirjoihin, kansiin, laatikoihin, jos lainkaan syntyvät. Taivas, sanani, ajatukseni, kaikki käyvät niin painaviksi, etten jaksa kantaa niitä. Elohopea erkanee niistä ja hajoaa pisaroiksi, jotka vierivät lattian rakoihin.
Opinnäytteen tms. tekemistä helpottaa, kun muistaa ja hyväksyy, ettei ole synnyttämässä sitä itselleen. Taiteessa ei ole tätä takaporttia. Ei myöskään filosofiassa kaikkein ankarimmassa mielessä.
Filosofinen mielenlaatu on luullakseni sellainen, joka käyttäessään sanaa "filosofia" huomaa aina tarkoittavansa filosofian käsitettä ts. 'filosofiaa'.
Onko sydämessäni paikkaa yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnalla sijaa sydämessäni?
Onko sydämelläni paikka yhteiskunnassa?
Onko yhteiskunnassa sijaa sydämelleni?
Onko sydämessäni paikka yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnassa paikkaa sydämelleni?
Onko sydämelläni sijaa yhteiskunnassa?
Onko yhteiskunnalla paikka sydämessäni?
Onko sydämessäni sijaa yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnassa paikka sydämelleni?
Onko sydämelläni paikkaa yhteiskunnassa?
[Otsikko mutatoitui 24.8.]
Aforistikko tahtoo yksinpuhelussakin viimeisen sanan.
Etsii rauhaa omista ajatuksistaan, vuolee lastuja virtaan... Esi-isätkö minussa pelkäävät sivistystä? Elävät, voitteko vastata kuolleitten puolesta?
Tahtoo peittää sosiaalisuuden ja pelon.
Myöntää viihtyvänsä paremmin kuolleiden kuin elävien seurassa... Tässä kohtaa eroan ja lähden omille teilleni.
Kun tilaa on niukalti ja odotukset konservatiivis-individualistiset, niin omaperäisyys on vaikeaa ja kiusallinen perässähiihtäjyys koituu useimpien osaksi. Mitä kuuluu kultakentän vaiteliaille miehille ja heidän valtauksilleen? Mikä ajaa kirjoittajaa kirjoittamaan kuin korven pimennosta? Kun hippua ei sulateta, se (maisemamaalauksen tms. tapaan) muistuttaa erämaan rauhasta ja auttaa unohtamaan kaupungit ja kaupankäynnin, josta kulta on aina saanut arvonsa. "Kultajyvä" sananakin on kliseiden klisee. Mutta sentapaiseksi kappaleeksi hyvä mietelause mielletään, lähes huomaamattomasti mutta kiistatta kitsch-kiilteen hitusia ja muuta muraa raskaammaksi. Uskoa tämä vaatii; hyvä, että vaatii.
Kun yritän kirjoittaa aforismeja, toiset hetket ovat kirkkaampia kuin toiset. Joinain miellän huuhtovani tyynesti pohjasoraa mutta toisina voin todeta itseni hermoilevaksi hiireksi, jonka räätälöimään morsiuspukuun olisi tarkoitus mahtua juuri sopivassa suhteessa uutta, vanhaa jne. Tällaista on neurootikon elämä, mahdottomia tehtäviä ja ristiriitaisia vaatimuksia. Väkinäisyys ainainen vieras.
Tarkasti todeten: ei vain kirkkaus vaihtele vaan myös valon suunta. Taivaassa tai sadun maailmassa, kullan ja jalokivien hohteessa, tämä seikka lakkaa merkitsemästä.
Tarkasti tahtoisin kirjoittaa mutta tappamatta. Eitä tavaten, aitoja teitä avaten.
Jokainen lapsi nakertaa aukon todellisuuteen.
Kuvitella.
Tietämättömyyttään häpeävä ei kuvittele.
Kuvitella, miten vähän tiedän sinusta.
Raha tuskin haisee toisin kuin sinä.
Se on jokaiselle outo, ei kukaan.
Kuvittelematon olematon, kuolematon
reikä kalliissa matossa.
Skandaali olet.
Minulla ei ole kiinalaista kissaa.
– Markku Lahtela, Yksinäinen mies
Lause kerrallaan etenen väistämättä perääntymättä.
Kirjoittaminen ja matkustaminen ovat minulle miltei liikaa. Käyttäytyminen vieraiden pilvien, silmien alla.
Täälläolon tutkaimella.
Pakahtuvat, järjestään. Tuntevat järjestelmän edun.
Ulkonaliikkumiskielto, sitä on masennus.
Kävelen siis ajattelen siis kävelen yhä kauemmaksi.
Näin voin jatkaa näin en voi jatkaa näin voin jatkaa.
Korjailuvimma iski, joten on aika siirtyä seuraavan merkinnän kimppuun. Siis tämän:
Pykälä on armoton, sentenssi suhteeton, aforismi kerrassaan kohtuuton laji. Ratkaisevan virheen tekee yleensä siinä, että sellaisia ryhtyy ylipäätään kirjoittamaan saati kokoamaan; itsessään moista masokismin ja suuruudenhulluuden yhdistelmää sietää paremmin kuin toisissa, ja omaan tekstiin on paljon palkitsevampaa kohdistaa perfektionistisia vaatimuksia kuin toisten vastaavaan. Tästä syystä kirjoitan aforismeja paljon mieluummin kuin luen niitä.
Aivan erityinen ongelma on lajityyppitietoisuus: aforismilla ei ole omaa aihealuetta eikä (tämä unohtuu usein) omaa estetiikkaakaan. Aforismi on hyvä ja muistamisen arvoinen niin kuin mikä tahansa pieni tekstinpätkä on sellaisenaan hyvä ja muistamisen arvoinen; en ymmärrä, miten tämä periaate voitaisiin kiistää. Jos vapaana leijuva toteamus näyttää keskustelun avaukselta, sille on periaatteessa hyvä kirjoittaa jatkokin, ja jos se näyttää loppupäätelmältä, siihen on hyvä lopettaa. Lauseen irrallisuuden ja itsenäisyyden on vaikutettava kontekstissaan perustellulta ja motivoidulta, ei konvention sanelemalta. Lauseiden välistä tilaa, jossa henki liikkuu, on kunnioitettava ja vaalittava.
Ceterum censeo Suomesta saa riittävästi tietoa lukemalla Bisquitin mestarikoserioita kolmenkymmenen vuoden viipeellä. Tähän ja homeopoetiikkaan liittyen:
Pakina hyödyntää kielikritiikissään usein travestiaa, ivamukailua. Metodia voisi luonnehtia myös homeopaattiseksi, sillä siinä sairautta pyritään parantamaan sen omilla myrkyillä. Tuttu ilmiö 60-luvulta tämäkin, sillä Saarikoski, Salo ja Hannu Salama käyttivät usein hyväkseen travestiaa. Jälkimmäisin jopa joutui siitä oikeuteen. Keino on otse asiassa tuttu jo vanhemmilta ajoilta, sillä niin Aleksis Kivi kuin Väinö Linnakin panivat mielellään henkilöhahmonsa ivamukailemaan virallista kielenkäyttöä. Sama metodi on aina ollut myös kansan käytössä.
- Markku Koski, "Köyhän miehen Derrida" teoksessa Bisquit-karaoke, toim. Hannu Harju, Tammi 2004.
4.1. yö
Taito on mahdollisen taito mutta taide mahdottoman taide. Niin se on.
Unen ja valveen rajamailla sisäinen mahdoton kohtaa ulkoisen mahdollisen. Unessa mieli puskee omia rajojaan kuin yrittäisi varautua johonkin itselleen mahdottomaan. Miten tieto rajoista (se, joka katoaa psykoosin ja ”rajatiedon” banaaliudessa) syntyykään ja pysyykään yllä yö- ja päivätajunnan salaperäisen yhteistyön tuloksena…
(A Serious Man näiden ajatusten herättelijänä)
Teoretisoisinko enemmän? […] Teorioitten sisäistämisessä on vaaransa: ne rajoittavat, varoittavat rajoista liian aikaisin. Taide on tyydyttävämpää, ja taiteellisesti tyydyttävämpää on puskea päin rajojaan siten, ettei tieto (tai luulo) oman työn merkityksestä tule ikinä vastaan. Siihen silmukkaan kompastuu.
