PSYK

Tapahtui eilen iltapäivällä:

Vilkkaan ostoskadun varteen on pysäköity musta Lancia Y10 (onko autoille todella joskus annettu tuollaisia mallinimiä?) Auto on tyhjä mutta sen sirosta korista kajahtaa radioääni, joka osuu ohikulkijan korvaan: "Kun suomalaiset, lähinnä Mikael Brygger..."

Ääni raportoi tiukasta sananvaihdosta, jota suomalaiset olivat käyneet venäläisten kanssa. Tapahtumien tarkka kulku jää epäselväksi, koska jatkan matkaani pysähtymättä kuuntelemaan. Sattumus huvittaa – en ole paranoiaan taipuvainen niin kuin Ne Toiset* – mutta lievää huolestumista on vaikea vaistää: mikä outo skandaalien liemi odottaa rehtinä, kohteliaana ja marginaalisena tunnettua runoilijaa heti itärajan takana?

---

*Kun kuulin paljasjalkaisten ystävieni keskustelevan nuoruudestaan Suomalaisessa yhteiskoulussa (SYK), aloin miettiä, millainen sivistyksen ahjo olisi Perussuomalainen yhteiskoulu (PSYK), joka kaiketi perustettaisiin nykyisen Eiran aikuislukion tilalle.

---

Terveisiä lempeästä rinnakkaistodellisuudesta, Tampereelta. Niin kuin piikitön siili olen delfiini hopeisessa pussissa.

Paras suomalainen filosofiablogi juuri nyt

Filosofi valittaa laajoin kaarin mutta kirkkaasti, eikä tämä kirkkaus onneksi pohjaudu sellaisiin depressiivisen epätoivon tai agonistisen arroganssin äärimmäisyyksiin, jotka polttavat lukijan sielun karrelle. Blogin nimi osoittautuu tavanomaista "itseironista" kursailunäytettä paljon hienostuneemmin ironiseksi: tekstejä lukiessa ei tule mieleenkään pelätä, että uhittelut, valittelut ja muut akuutin alemmuuskompleksin sotkuisen-sympaattisen ilmentymät varastaisivat shown itse asiasisällöltä, joka on kiihkottomasti ja kärsivällisesti rakennettua kriittis-analyyttistä esseistiikkaa, tyyliltään melko akateemista mutta samalla vilpittömältä ja omaehtoiselta maistuvaa. Kuvitus ja muut lisät ovat juuri sopivasti viileän kontemplatiivisia. Vaikka tekstin perusvire on pessimistinen, ainakin tämä lukija palaa omalle palstalleen kulttuuriuskossaan aavistuksen verran vahvistuneena.

"Olisinpa nuortunut nuorempana." Ei muuta valittamista.

Epätie

Epätieteellistä on lukea ajatuksia.

Psykologia, filosofia, astrologia. Huonosti varustettujen kirjakauppojen pahin roska on myös puhtainta realismia, itse kylmä tosiasia.

(jota ei tarvitse avata eikä lukea)
(jollaisiin, turha kai mainita, meidän oletetaan sopeutuneen hyvin)

Tieto, huuhaa ja fiktio yhdessä rintamassa merkitysten välittämistä vastaan.

Kuolleeksi tekeytyminen on tekijän ammattitaitoa.

Aika lailla kohdaten

Edellinen merkintä piirsi aikajanalle läiskän, jossa aloin hämärin ja hyperbolisin sanankääntein käsitellä ajankohtaisaiheiden taiteellista tai taidefilosofista mieltä. Tarkoitukseni ei ollut siis mitätöidä journalistisia intressejä, mutta katson, että niiden ja luovan työn välillä on tietty ristiriita. On syytä huomata, että rajanteko taiteen (esim. kirjallisuuden) ja journalismin välillä on monella tavoin pulmallista:

Sosiaalisena touhuna ja "toimittamisena" taiteen on vaikea väistää sille asetetun ajankohtaisen tai -tasaisen sisällön vaatimusta: kilpailu ja julkisuus voimistavat tätä painetta, pyrkimys realismiin samaten voimistaa sitä (kenpä saisi aikaiseksi suuren aikalaisromaanin!) kuten myös yritys ottaa kantaa tai ylittää nykyhetki – onhan maailman jama tunnettava, jotta sen voi voittaa...

Suuri vaara on, että kaikki työtä tukemaan tarkoitetut viittaukset todellisuuteen (tietenkin myös historialliset) osoittautuvat yhden ja saman spektaakkelibrändätyn ajan paremmaksi tai huonommaksi seuraamiseksi – jo etukäteen, mutta sehän kuuluu työn nöyrään kuvaan tänä aikana: voimme nähdä, miten ajankohtaisuuden periaate tukee myötäapatiana tunnettua solidaarisuuden muotoa, tuota realististen piirien vaalimaa perinnettä. Yritämme saada ajasta otteen, kamppailemme, tulemme nöyryytetyiksi hienovaraisin tavoin ja seuraavassa hetkessä olemme kyräileviä, inhorealistisia, aikansa eläneitä konservatiiveja. Omanko aikamme elimme? Vai kenen?

Tieteen tekemisen suhde ajankohtaisuuteen ei ole juuri vähempää problemaattinen. Teoreettinen näkökulma asettuu ajan ulkopuolelle, joten se tarvitsee liittolaisekseen teknologian pärjätäkseen neuvottelussa aikaa edustavien tahojen kanssa.

Me modernit olemme alistuneet siihen, että historian kehittyvä ruohonleikkuri ajaa yhä useammin ylitsemme, tasaistaa ja päivittää ihanteemme joka kerta entistä huomaamattomammin ja lempeämmin nipsaisten. Tätä on kehitys, yleinen ja yksilön.

Ideat projisoidaan ikuisuuteen

Päivänkohtainen on (itsenäisyyspäivä oli), mutta ajankohtaista ei ole. Ajan on hetki ja kesto, kuten päivä, ei kohta. Kohta on kellossa, kalenterissa, kertomuksissa; ajankohtaista ei ole.

Paitsi ehkä jonain mikä tarttuu tullen mennen.

Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Ihmiselle se on painajaismainen, loputon projekti.

Miten rakentaa välitön?

Hetkittäin tajuan, miten paljon paremmin voisin kirjoittaa, paljon tietoisemmin. Periaatteessa. Lukijana, kriitikkona... jonakuna, jonka työ on vaikutelmien keräämistä jo kirjoitetusta, voisin havaita samanaikaisesti tekstin ja kaiken, mikä on havaittavissa sen takana.

Kirjoittaminen on outoa touhua, ikään kuin mutkikkaiden kulissien ja telineiden pystyttämistä sille, mikä on – tai minkä pitäisi näyttäytyä jonain, mikä on – aina jo, koko ajan, valmis ja todellinen. Ilmeinen. Visuaalinen ajattelu hajottaa kielen syntagmat, aivan kuin se rapauttaa musiikin abstraktiksi, ajattomaksi struktuuriksi ja mitoiksi. Tällaiselle hajoamiselle alttiissa maailmassani on paljon luontevampaa puhua – niin että toinen kuulee: silloin sanat eivät jää häilymään näkökenttään, katseella sivuutettaviksi tai tuijottamaan takaisin.

Kulttuuri on kumma juttu: kaikki raataminen, kaikki harhapolut, jotka tarvitaan, jotta jokin ilmeinen ja itsestään selvä ilmenisi edes kerran suunnilleen oikein. Mutta jos se ilmenee kerran, se voi ilmetä toistuvasti, ja tämä idea houkuttelee myös ainutkertaisuuden rakastajaa.

Ilmenevä ilmenee nyt tai tuskin koskaan, ja minua ahdistaa kroonisesti avoimena pysyvä, epämääräinen kysymys, joka koskee sitä, miten tekoni, siis harkitut, ei-spontaanit ratkaisuni, vaikuttavat siihen, mikä ilmenee tai minkä tulisi ilmetä välittömästi joko nyt heti tai jossain tulevassa hetkessä.

Ilmeinen on elämä...

Väärin kuultu, luettu

Olin kuulevinani sanat "hengen laskeutumisvalinta", mutta tarkemmin kuunnellen havaitsin heidän puhuvan espanjaa, jota osaan kehnosti.

"Selloon" olikin "sen luo", suomeksi.

Proosarunossa "kirous" oli yllätyksetön "kiitos".

Lohdullinen univormu

Tietokoneeni kovalevyn tila muistuttaa aivojeni tilaa: paljon asioita limittäin ja väärissä paikoissa. Epäjärjestys viittaa monien järjestysten mahdollisuuteen; jokin usko tarvitaan, että voi tavoittaa niistä edes yhden. Kieli on suunnattoman tehokas lajitteluohjelma, kunhan sitä käyttää ja nimenomaan vapaasti: sananvapaus tarkoittaa vapautta luoda järjestystä tavalla, joka on ihmiselle luontainen. Sen typistäminen tyhmentää meitä.

Kun aloitin tämän palstan pitämisen, halusin oppia kirjoittamaan. Kaunistelin pyrkimystäni: tosiasiassa osasin paremmin kuin uskalsin. Olin niin arka, etten kuitenkaan voinut peitellä pelkuruuttani, siksi aloin uskaltaa haluta uskaltaa ja siksi yritän yhä tavoitella jotain, mihin rohkeuteni ei vielä riitä. Tukahtumatonta elämänilmaisua... Mutta koska tahdon, että löydän mahdollisimman tarkat ja toimivat sanat, en voi pitää niitä vain oman elämäni ääninä. Miksi en hyväksyisi tätä? Kieli on lohdullinen univormu! En halua lakata luottamasta siihen.

Tämä luottamukseni lienee ollut ja on ehkä yhäkin lujempi kuin olen luullutkaan: tiedostanko oikeastaan mitään siitä, miten laveat ja ylettömät odotukseni ovat? (Eittämättä leimallista on, että koetin takertua filosofiaan...) Olen yhä hämmentynyt runoilijoiden osoittamasta sympatiasta.

---

(Editoin tätä kokonaisen tunnin.)

Bloggausta hankaloittava tila

Joka kadunkulmassa kävi myrsky kimppuun. Nyt istun suojassa.

Barack siteerasi Samia

utuin seuraamaan USA:n vaaleja turhankin innokkaasti, ja päähäni juuttui soimaan soul, oikea soul – ensin sitä edusti Curtis Mayfieldin (Don't Worry) If There's A Hell Below We're All Going To Go, mutta tänään on toinen ääni kellossa...

Soikoon se, päivän laulu:

---

Näin siis menetti blogini niin sanoakseni videoneitsyytensä – in a little tent, onko hienommin fraseerattua säettä kuultu?

On nähty ennenkuulumattoman ylikansallinen poliittinen ilmiö. Kaikki varmasti muistavat vuoden 2000 kohuvaalit, mutta muistaako kukaan, kuka oli Al Goren varapresidenttiehdokkaana?