Pilvipaimenessa

Eilen oli hyvä pilvipäivä. Kun näin ensimmäisen kuvan erikoiset muodostelmat, tartuin kameraan ja kamera pysyi kourassa, katse taivaalla.

Monkey Blue

Nisäkkäiden ihon ja karvoituksen väriaineet, melamiinit, tuottavat lähinnä erivahvuisia harmaan ja ruskean sävyjä. Miksi sitten eräissä apinoissa, joita ei tiedetä tatuoidun, on selvää sinistä?

Apinoiden sinestä tiedetään nyttemmin enemmän kuin aiemmin. On mainiota, että kysymyksiin löytyy vastauksia, vaikka aihe on John Hawksinkin mielestä peräti huvittava.

!!!

Jos Niitseen tulee...

Joku oli hakenut. Tarkkailkaa lastenne Internetin käyttöä.

Tuulen voimaa

Otan kantaa energiakeskusteluun ja paljastan samalla tietämättömyyteni.

Tuulivoiman tuotantoa on lisättävä radikaalisti ja sähkön jakeluverkko sopeutettava hajautettuun energiatuotantoon. Tuulienergia on ilmakehässä hajallaan, ja siksi tuotantoyksiköt ovat suhteellisen pieniä ja niitä on oltava paljon. Tämä ei ole modernille teolliselle tuotannolle mikään ongelma, mutta tuulivoimateknologia on vasta nyt vaivihkaa siirtymässä massatuotantovaiheeseen. Alan voimateollisuudelle olisi luotava paremmat edellytykset, samanlaiset kuin ne, jotka on rakennettu nykyiselle uusiutumattomista luonnonvaroista riippuvalle elämänmuodollemme. Mille tasolle tuulivoimatuotannon kaikkinainen kannattavuus mahtaisikaan yltää, jos tuulimyllyjä voitaisiin tuottaa yhtä suuressa mittakaavassa, yhtä kustannustehokkaasti ja yhtä kehittynein menetelmin kuin esim. autoja? Tällaisia laskelmia on varmasti olemassa, mutta nyt joudun tunnustamaan, että olen tietämätön niistä.

Taistelu tuulimyllyjen puolesta on taistelua mielikuvia vastaan. Ydinvoiman kannattajat valittavat samasta asiasta, mutta heidän on paljon helpompi vedota yksipuoliseen mielikuvakieltoon: ydinfissio nähkääs on suuren laitoksen sisälle kätketty abstraktia kuvausta ja korkean tason asiantuntemusta vaativa fysikaalinen ilmiö, jonka luokse naisilla ja lapsilla ja muilla tunteikkailla ja irrationaalisilla mielikuvaelämänmuodoilla ei ole pääsyä. Tuulivoimala taas on valitettavan konkreettinen ja ainakin mielikuvatasolla helposti ymmärrettävä härpätin, ja niinpä sellaisesta innostuva on verratenkin* helppo leimata naiiviksi propellipääksi, hörhöksi, romantikoksi ja kettutytöksi. Tuulivoimasta puhuvan on siis oltava valmis turvautumaan ironia-aseeseen – o tempora, o mores. Einsteinin glooriaa havittelevat valkotakkisankarit edetkööt edelleen ydinvoimarintamalla, jolla sielläkin on kehitteillä mm. kohtuullisen kiinnostavia hajautetun tuotannon mahdollisuuksia.

Tajusin vasta tänä aamuna, että substantiivin "voima" täytyy kaiken järjen mukaan johtua verbistä "voida", mutta käsilläni ei ole etymologista sanakirjaa, josta asian voisi tarkistaa. Tästä oivalluksesta tuli mieleeni tämänkertainen aihe, jonka annan nyt olla, koska en ole valmistautunut kovin hyvin. Ehkä kuitenkin ymmärrätte, miksi en mielelläni osallistu poliittissävyiseen keskusteluun. Minulla ei ole mitään pääsyä niin korkeaan asiantuntemukseen ja puhetaitoon, että kykenisin pelastamaan asiapuheen nolottavalta mielikuvasopalta. Harvalla on. Toisia osapuolia on paha hallita, ja älykkäimpäänkin keskusteluun eksyy äkkiä jotain, mikä loukkaa alkuperäisiä kirkkaustoiveitamme.

Olen taipuvainen tekopyhyyteen ja sen vuoksi imartelen mielelläni itseäni vaikutelmalla, että polemiikki sinänsä on väärinymmärryksen tai tietämättömyyden merkki. Tässä turhautuneessa vaikutelmassani lienee riittävästi totuuspohjaa tukemaan luuloani, että riittävän vahvan tietoperustan ynnä riittävän radikaalin ajattelun kautta saavutettava syvän tason yksimielisyys jää monessa keskustelussa aivan parin lapionpiston päähän. Vaikka luuloni lienee varsin tyypillistä norsunluutornihaihattelua, vaalin sitä, koska en tiedä parempaakaan uskoa.

Eikä väärinymmärrysten ja tietämättömyyden herättämän myötähäpeän pidä antaa tukahduttaa keskustelunhalua.

Kirjoituskäsi tutisten koetan hiljalleen tutkailla, olisiko minusta keskustelijaksi, sillä sellainen haihattelu, jota haihattelija häpeää, on yhtä tyhjän kanssa. Sinisilmäisyys on hieman arvaamaton mutta arvokas luonnonvara, jota on syytä hyödyntää ja kehittää esimerkiksi metodiseen suuntaan, Eufemian tapaan. Tietämättömyyden peittely antaa aivan liian paljon tilaa niille, jotka eivät tajua peittää tietämättömyyttään.

__
*"arvatenkin" ja "verrattain" ovat vakiintuneempia ilmaisuja, joita vasten tämä vaikuttaa portmanteau-sanalta, mutta rohkea sanasopan syö...

Jäykkikseyksiä

Yleispätevää huomiota on turha koristella mitenkään. Jos näkökohta on ilmetäkseen, se ilmenee, eikä parane efekteistä. Tahtoisin siis kirjoittaa konstailemati, voi veljet – mutta ajatus katkeaa, ja ja jos minulla olikin asiaa, se unohtuu...

Huomaan ja sanonkin, mutta kirjalliset kannanottoni jäykistyvät ikuisuusprojekteiksi. Maailma tapahtuu, ja minä valitsen staattisia irtosanoja, jos jää aikaa. Miksi?

Tuolla reaalielämässä etenen jo rennommin kuin täällä.

Kiitos teille, joille tämän palstan viimeaikainen pateettisuus ei ole ollut liikaa. (Itselleni se tahtoo olla, oman äänen odottamaton outous.)

Aion puikahtaa ulos juuri kohta, ihan vain valon takia, ja erottelukyvyn, joka kohdistuu loppujen lopuksi varmimmin päänulkoisiin rakenteisiin. Otan muistivihon mukaan konkreettisten havaintojen ja abstraktien pohdintojen yhdyslinkiksi.

Päätin muuten pärjätä vanhalla kamerallani: en ostanut vielä uutta ja hienoa, vaikka koettivat houkutella tarjouksin.

Palattuani jatkan, aiheina muun muassa Tahattoman kirjallisuuden päivät.

Pikasukellus idealistiseen estetiikkaan

Tänään on suhteellisen hyvä yö kirjoittaa, vaikka sana "tänään" salaa viittaisikin päivään. Lievä astma vaivaa, mutten anna sen häiritä muutoin kuin siten, että koetan tiivistää ajatukseni henkeä pitäviksi. Onko aforistiikka, johon tunnen ajoittain kolottavaa vetoa, kirjallista hengenahdistusta? Tämä kysymys ja monia muita mielessäni koetan löytää lyhyistä muistiinpanoistani olennaiset linjat ja aspektit. Usea ajatuskulku lävistää merkinnät monesta suunnasta ja risteyskohtiin syntyy tilaisuuksia uusille huomioille. Valloilleen päästessään tämä prosessi on sekä jännittävä että välttämätön – jotain mistä kieltäytyminen olisi hölmöä.

Etsin kiteytymiä, koska kaikkein olennaisimman – mitä se kullekin kulloinkin on – ajattelemiseen jää joka tapauksessa hyvin vähän aikaa. Ja liian vähän rohkeutta, joka pystypäin tunnustaisi kiitollisuudenvelkansa, sidoksensa pelkuruuteen.

Kuka koettaisi kirjoittaa kaunokirjallisuutta, ellei kauneus olisi jotain enemmän ja avarampaa kuin kaunistelu?

Vain kaunistelija jää paheksumaan rumaa; kauneus pitää hyväksyä varauksetta.

Ei déjà vu, mutta sitä lähenevä

Oudossa järjestyksessä kuluu aika. iTunesini soittohistoria käy vuosi vuodelta aavemaisemmaksi. Pian neurotisoitunen niin, etten enää uskalla avata ohjelmaa vaan annan musiikin museoitua.

Miten on mahdollista, että olen kuunnellut Beethovenin seitsemännen sinfonian (BBC:n The Beethoven Experience -sarjasta, johtajana Gianandrea Noseda) alusta loppuun peräti neljä kertaa ja kuitenkin niin, että edellisestä kuuntelukerrasta tulee kuluneeksi kaksi vuotta lauantaina iltapäivällä? Kaikkien kuunteluitten on täytynyt sattua lyhyen ajan sisälle, sillä sarja oli tuolloin uunituore. Kuudennen ja kahdeksannen olen kuunnellut kahdesti (viimeisin soitto sattuu samaan ajankohtaan seitsemännen kanssa) ja yhdeksännen kerran. En ensinnäkään muista olleeni mitenkään erityisesti kiinnostunut tästä teoksesta, vaikka se onkin Beethovenia ehdottomasti raikkaimmasta ja avarimmista päästä (tunnustaisinko, että olen oman aikani lapsena lievästi allerginen niin wieniläisklassismin itsepintaiselle duurinvatkaukselle kuin B:n elehtimisinnollekin), enkä myöskään tahdo uskoa, etten olisi kuunnellut sitä myöhemmin, jos en aivan loppuun asti, niin kuitenkin: pakkohan tämän sävelmän on ollut soida ihan vastikään; ei kai tietokonekaan ollut eri paikassa... Kaiken olennaisen on oikeastaan täytynyt olla samoin...

Tiedän kyllä, että musiikilliset muistot säilyttävät tuoreutensa ärsyttävän hyvin; tämä voi vielä tulla ongelmaksi iän karttuessa. Kaksi vuotta on pieni ikuisuus: kaikissa suhteissa tapahtuu uusiutumista, eikä ikääntymistäkään voi tyystin kiistää.

Perusvirta

Sateesta kiiltävä kaupunki on väristä kylläinen ja täynnä rakennetta, resursseja ja viuhtovia tahdonvoiman vektoreita. Elielinaukiolla katson osaavani tuijottaa eteeni vakaan intensiivisesti. Tyyni katsanto, voimakas virtaus; levollisuus ja liike eivät riitele. Hyvä alku nimeämättömälle; muistikirja ei taaskaan sattunut mukaan. Iltapäivä etenee, enkä syötyäni enää pysy hereillä. Yöllä yritän taas jatkaa aran tietoisena siitä, että virta voisi temmata mukaansa, jos antaisi mennä.

Juhannus: vertaan kahta mökkiä. Niemen maisema on kovin samanlainen kuin Saaren, mutta täällä syvyyttä on ehkä kaksikymmentä metriä (ja lisäksi voimakas virtaus), siellä tuskin kaksi. Tällaista ruovikkoa siellä on vain yhden pikkuniemen nenässä; omassa rannassa kasvaa kortetta ja toisella puolen kaislaa. Sauna on disorientoivan ja samankaltainen, läsnäolosi valaisema. Haikeuteni temppeli... Nuoruuden turhanarat haaveet kertautuvat nurkissa: joutunen toistamaan niitä vielä pitkään samoin ja eri sanoin. Merkitys ylittää ainutkertaisen. Mitä minä rakkauden oppipoika täällä teen? Terapiatripin piirteitä on vaikea kiistää; tavoittamattomuudessasikin on jotain samaa. Mutta tunne-elämä on kokonaisvaltaista, yhtä kaikki, kun nörtti-iän argumentit on käytetty loppuun.

Ja jos jokin on kokonaisvaltaista, se on rankkaa eikä hömppää. Miksi joudun takomaan näitä asioita ja kenen päähän?

Muistutat jotakuta entisaikaista, joka lähti kotoaan piiaksi ja koetti varjella haurasta itsekunnioitustaan. Sinussa on levottomuutta herättävän helppo nähdä yhtä ja toista, mitä olen saattanut nähdä tai jäänyt paitsi. Itse tulin maalta ja yritin vastata kaikkiin kohtaamiini toiveisiin. Koetin olla tuttu ja turvattu mutta radikaali; onnistuin huonosti mutta havaitsin sanojen kantavan ristiriidat rakennuksia paremmin. (Pienmies voi toivoa vain kirjallista muistomerkkiä.) Tajusin tämän jo kauan sitten, mutten sitä, mitä kaikkea oikein yritin sälyttää yriteimieni niskaan.

Menin, jos sopii toivoa, ehdottomasti liian lähelle ehdotonta hyväntahtoisuutta, jolloin alkujaankin heikko uskoni ja uskottavuuteni suli. Ylevä pukuni oli tervasta ja höyhenistä. En lentänyt suinkaan, enkä uinut. Kiersin Otaniemeä, kiersin tuttua järveä. Muistan liikuttuneeni erään pihapiirin puretusta tuvasta, jonka olisin salaa toivonut voivani mitata opintojani varten. Eilen sain taas lahjaksi sulan.

Tunnistan suomalaisuuden. Siitä vain ei puhuttu meillä. Mökkiympäristössä kaikki on tuttua, tutumpaa kuin missään, mutta järkyttävän pakkaantunutta. Ihmiset kaikki ovat yllättävän samanlaisia siihen nähden, miten paljon maalainen epäilee jo naapuriaan. Katsoo, että se viimeistään estää tuntemasta. Luonto ei estä – kesäyössä sisäveden rannalla saa olla mietteliäs, haikea ja laiskakin, jos uskaltaa. Tässä on suomalaisen luontoromantiikan ydin. Öisille pilville ja metsäntummuuksille olen iäti kiitollinen siitä, etteivät ne halveksi pienen ihmisen itsesääliä. Sukupolvi sukupolvelta meidän on palattava vesistöjen rannoille tuntemaan luontoaan ja kohdettaan kainostelevaa kaihoa, sellaista pohjatonta ja suunnatonta.

Toimeton hetki sekametsässä herättää heimolaisessa raivon aavistuksen: kuka minut pakotti tähän sanattomuuteen? Ja metsä vastaa lempeän hölmistyneesti. Mistä tämä kauhtuvainen paatos pöllähti tähän?

Kesäaamun seisaus

Taiteilijaksi haluan miellyttää liikaa, filosofiksi olen turhan kaunosielu, lyyrikoksi analyyttinen, porvariksi idealisti, toimijaksi teoreettinen, teoreetikoksi levoton, alaiseksi ylpeä, johtajaksi nöyrä, neroksi avuton, tässä yhteydessä lapsellinen.

Keskeiset uutiset

Nurkkajumala kököttää täälläkin, mutta en muista, milloin viimeksi istuin sen ääressä puoli yhdeksän uutisten katsojana. Tuo tuo osa lapsuuteni päiväjärjestystä ole kadonnut mihinkään – milloin ja miksi siis lakkasin kaipaamasta samoja kuvia kuin muut? Televisiojournalismi todella tuottaa tunteen, että maailmanmenon seuraaminen on mahdollista; että etäisten tapahtumien kanssa voi olla mutkatta sinut. Televisiota harvoin katsovana voin vain äimistellä sitä, miten tehokkaasti TV-kamera tekee vieraista ja vaarallisista maailmankolkista arkipäiväisiä tuttavuuksia.

Mitäpäs jos alkaisin seurata uutisia (perinteisiä suoria lähetyksiä juuri nettitaltiointien ajan koittaessa) ja täten tietyiltä osin vahvistaisin sovinnaistapojen ja ajantasaisuuden merkitystä elämässäni? Enhän nimittäin ole vielä täysin kadottanut pikkuvanhaa alttiuttani nolostua omastani ja toisten tietämättömyydestä. Tiedotus on yksi tärkeimmistä porkkanoista, joiden perässä vanha kunnon moderni ihminen ravaa, ja viestinnän väistämättömistä vääristymistä närkästyminen antaa poliitikoillekin potkua työhön.

Uutisten ulkomaantoimittaja kertoi, että Gazprom haluaa korottaa pörssiarvonsa triljoonaan dollariin. Kaasujätin mitä luonnollisin aikomus on tehdä osakkaistaan maailman omistajia, mutta Amerikan biljoona on Euroopan miljardi ja Euroopan biljoona Amerikan triljoona, mistä seikasta aiheutuu jatkuvasti käännösvirheitä ja väärinkäsityksiä, jotka pikemmin turhauttavat kuin huvittavat.