Esittymisestä

Olen aika ahdistunut juuri nyt, sen joudun myöntämään, kun en keksi muutakaan sanottavaa.

Haluaisin luopua tarpeesta todistella ja etsiä oikeutusta, sillä tuo tarve tuhoaa kaiken, muuttaa ylevimmät pyrkimykseni alhaisiksi kompromisseiksi, käsin koskematta. Tuo tarve rikkoo jokaisen lauseen, jokaisen suhteen, jokaisen identiteetin se muuttaa mahdottomaksi ja ylimaalliseksi ihanteeksi. Tuo tarve tulee kaiken eteen, lisää loputtomasti edellytyksiä, etuliitteitä, esiasteita. Se pakottaa etsimään epätoivoisesti edeltävää ja unohtamaan jäljessä tulevan. Se saa uppoutumisen tuntumaan hukkumiselta. En tarkkaan tiedä, mikä se on, enkä enää jaksa pohtia. Jotain sille olisi tehtävä. Se tulee kaiken, kaikkien eteen.

Murros

Vastaflow

              ...eli "akanflow"

Tänä aamuna nousin oikealla jalalla: ajattelin ensiksi maailmankaikkeutta. Siinä kaikki, mitä meillä on jaettavana toistemme kanssa, vaikka olemme näin olemattomia.

Olen yliherkkä kesälle: jokainen hetki pysäyttää, vaikka pitäisi olla flow-tilassa. Suomalainen kaikki on raskasta ja velvoittavaa, etenkin positiivinen. Olen allerginen flow-tilalle, tuolle Mihály Csíkszentmihályin käsitteelle, ja toin tämän seikan esille eilisessä keskustelutilaisuudessa. Sanoin ottavan kyynikon rooliin. Tahdoin vain aukoa päätäni lievästi, mutta lieväksi hämmastyksekseni saatoin todella vaikuttaa kyynikolta.

Olen naiivin yliherkkä konsulttipsykologialle, joka suosittelee ihmisille merkityksellisyyden kokemuksia mutta on samaan aikaan perusluonteeltaan (omasta mielestäni) selkeästi välineellistävää ja nihilististä. Yksilön kokemus on irrotettu saarekkeeksi, jota tarkastellaan ulkoapäin näennäistieteellisin käsittein mutta tieteellisestä kontekstista irrotetusti. Kaikki lähtee muka yksilön sisältä muttei oikeasti mistään, ei siis mistään abstraktin hyödyn ulkopuolisesta. Syvähenkisinkin mielekkyyskokemus on suoritus tai tuotteistettava oire...

Olen valmis menemään pitkälle pessimistisessä kritiikissäni, koska olen merkitysoptimisti ja eräänlainen idealisti. Eivätkö todelliset huippukokemukset ole liian rankkoja, liian todellisia, jotta niitä voisi mielekkäästi mainostaa kokemuksina? Eivätkö onnellisuuspotentiaaliin kohdistuvan hyväksikäytön vaarat ole vielä kertaluokkaa suurempia kuin mielihyvään kohdistuvan? Kell' onni on...

...se onnen jakakoon. Osana maailmankaikkeutta, jonka pieneltä osaltaan oirehtii meissä!

Halkaistuissa lenineissä versova kasvu

Lenin-puisto Helsingin Alppilassa on yksi kaupungin kauneimmista, mutta harva löytää sinne. Viimesyksyinen patsashanke sai aikaan vesilasissamme pienen mutta lupaavan myrskyn: nykytaide, kuten tiedämme, imee voimansa ristiriidoista, hämmennyksestä ja kiistellyista aiheista, eikä venäläinen vallankumousjohtaja näytä vielä – tuhansien ja taas tuhansien patsaiden jälkeen – siirtyneen kokonaan menneeseen aikaan. Vladimir Iljitš on esimerkki siitä, miten historia voi henkilöityä ja yksittäisestä politikosta tulla omaa lihaansa kovempien ja kivisempien realiteettien symboli, joka tosin nykyään edustaa kaikkea muuta kuin juuri sitä järkkymätöntä eheyttä, jonka Lenin-henkilökultin pystyttäjät halusivat esittää tämän kuoleman myötä täydellistyneenä. Millainen sotkuinen sattumien ja hätäisten päätösten summa neuvostovaltion perustajan vaikutus Suomenkin historiaan onkaan! Noita asioita sopii miettiä puiden siimeksessä, jossa kaupungin melu hukkuu tekopuron solinaan. Kannatan vilpittömästi sellaisia historiallisia "muistolehtoja", jossa tärkeilystä ja ontosta monumentaalisuudesta on vihdoin onnistuttu vapautumaan. Lienee selvää, että tavanomaisen neukkumuistokivipään pystyttäminen puistoon olisi epäluovalla tavalla anakronistinen, provokatiivisuudessaan tyhjä ja ironisuudessaan liian laiska ja väsähtänyt ele, jossa itse veistoksesta tulisi täysin epäolennainen. Puistoon mahdollisesti sijoitettavan teoksen tulisi itsessään olla keskustelupuheenvuoro ja sellaisena mahdollisimman kestävästi kiinnostava. Uskaltaisin toivoa sellaista – ja jopa ehdottaa: Miksemme esimerkiksi määrätietoisesti halkaisisi kovapäistä Leniniä ja tekisi halkeamasta sellaista, joka (haikean ironisen) toiveikkaasti kasvaa kukkia, sammalia, kenties puitakin?

Medioitunut kansa

Se, millä tavoin nimimerkit käyttävät vapauttaan, kertoo kaiken ajattelun ehdoista.

Emme suin surminkaan menetä kasvojamme. Luovutamme ne vapaaehtoisesti.

Piileskelijät ovat silmänpalvojia. Pahan silmän.

Näkökulmia ahtaisiin rakoihin 2

Aforismi on se vähä, mitä kykenen aktiivisesti uskomaan tietyllä hetkellä, sanallistettuna niin hyvin kuin pystyn. Mitä tämä aktiivinen usko on?

Joskus innostun kiteytyksestäni; joskus se on kaikki, mitä pystyn juuri ja juuri emotionaaliselta takeltelultani sanomaan. "Rakkaus on pyhä." Kun aloin teini-ikäisenä tuhertaa lyhyitä muistiinpanoja ties mihin paperilappuihin, tuo oli yksi ensimmäisistä ja ainut, jonka muistan: sen tarkoitus ei ollut olla omaperäinen, ei tietenkään, päinvastoin, mutta se haltioitumisen ja hämmennyksen sekoitus, joka tuli ilmaistuksi noilla sanoilla, on helppo palauttaa mieleen. Kun olin kirjoittanut lauseen, koin sen heti kovin tekopyhäksi ja kiusalliseksi eleeksi. Enkä päässyt vapaaksi lemmentuskastani, vaan seuraavat viisitoista vuotta elin neuroottis-romanttisessa selibaatissa, ankaria mutta aikansa ja paikkansa kadottaneita ajatuksia ja arvostuksia elätellen.

Aktivisuuteni on yksityisiä eleitä, peilailua. Aforismi on lauseista turhamaisin. Se ottaa itsensä älyttömän vakavasti.

Näkökulmia ahtaisiin rakoihin 1

Kuten olet saattanut huomata, harrastan melko avoimesti aforistiikkaa ja aforismien rustailua. Sellainen ei voi jatkua kovin pitkään, vai mitä luulet: pelkään, että haen lyhyestä muodosta väärää, petollista turvallisuuden tunnetta, jonka seurauksena on vain ajatusprosessien näivettyminen, yleinen hämäryys ja ahdistus.

Inspiraation hetket ovat lyhytaikaisia nousevia virtauksia ajatusprosesseissa, jotka tempoilevat edestakaisin kylminä ja tyytymättöminä, sikäli kuin eivät jähmety paikoilleen. Aforismi on yritys vangita tuo kohottava puuska, luoda positiivinen käänteiskuva itse oivalluksesta, keskeytyksestä, jonka aikana näkökulma vaihtuu. Tämä tuntuu toivottomalta. Kiteyttämällä ei oivalluksen kokemusta voi jälkikäteen rekonstruoida: sen ydin on tyhjä, pieni helpottava liikahdus siinä, mikä on jännittynyttä, liikkumatonta ja kätkettyä.

Parhaat hetket valuvat käsistä, kun niiden muistoon koettaa takertua, sillä sentimentaalisuus peittää sen, mikä vallitsee. Liikkuessaan silmä on hetkellisesti sokea.

Viestivä pelkää

Jokainen viestivä ihminen pelkää, että hänen sosiaaliselle maailmalle alttiiksi asettautumisensa epäonnistuu ja tuottaa vain menetettyjä mahdollisuuksia. Tämä on yksi vahvimmista viestivää yhteisöä yhteen sitovista voimista. Yhteisön viestintää säätelee alttiiksi asettautumisesta juontuva etiikka: jokainen ihminen tietää voivansa menettää hänelle ominaiset ihanteensa, arvonsa ja arvostuksensa kohdatessaan sosiaalisen maailmansa.
– Jukka-Pekka Puro, Minä viestii, Eetos, Turku 2007

Selailen yllä siteeraamaani kirjaa. Siinä on jotain hyvin kaunista ja vetoavaa; aivan vastaavaan en ole törmännyt koskaan aiemmin. Pidättyväisen, surumielisen paatoksen säestämä eksistenssifilosofinen näkökulma viestinnän teoriaan on kontekstissaan yllättävä mutta herättää ainakin itsessäni välittömän, voimakkaan tuttuuden kokemuksen. Sen perusteella, mitä olen aikojen saatossa oppinut oman osallistumiseni ja itseilmaisuni edellytyksistä, tohtori Puro vaikuttaa luotettavalta oppaalta. Muutoin en vielä osa arvioida teosta: mistä löytäisin oikeat kriteerit?

Aalto-korkea tulee

Annan kiusaukselle periksi ja apinoin erästä verrattoman Räsäsen hieman kyseenalaiselta tuntuvista tavoista: julkaisen toisen blogin kommenttipalstalle kirjoittamani tekstin uudelleen omalla verkkosarallani. Asetan tekstinpätkän tähän muistutukseksi, jotten vain lopettaisi tematiikan käsittelyä tähän, kun pää on nyt auki ja kuparinen rikki, henki päässyt pullosta ja taudit lippaasta...

Kommenttini Järveläiselle menee osin ohi alkuperäisen aiheen:

---

Musta tuntuu (hyvin subjektiivisella, elegisesti huokaavalla tasolla), että ajatteleminen edellyttää ajattelun arvostettavuuden illuusiota: on haikeaa ja valitettavaa, kun se murenee – ja kuinka helposti se voi mureta!

Aallon nimi on siis tuotu mukaan ajalta, jolloin arkkitehdit meillä ja muualla saattoivat patsastella suurina teknillis-yhteiskunnallis-taiteellisina synteetikkoina. Eivät pahemmin kehtaa enää: maailmassa, joka juhlii innovaatioita ja synergiaa, ei ole tilaa renessanssi-ihmisfantasioille. Niinpä ne ovat jääneet samanlaiseksi nostalgiaksi kuin teekkarien juomalaulut, ammattikunnan sisäisten maljapuheiden tasolle. Jotain on pesuveden mukana valahtanut pois: Alvaria innoittaneiden humanististen visioiden päivittäminen nykyaikaan ei ole onnistunut; ja jos olemme realisteja, se ei varmasti onnistu innovaatioyliopistossakaan. Mutta entä jos emme ole...

Rakentamisella ei ole enää samanlaista kokoavaa merkitystä kuin sotien välisenä aikana tai jälleenrakennuskaudella. Jälkiteollisena aikana kaikki solidi ja paikkaan sidottu näyttäytyy kivikautisena esiteknologiana, ja nykyinen korkeakoulupolitiikka antaa tälle megatrendille täyden siunauksensa. Rakentamisen ja rakentavuuden idea olisi rakennettava alusta, oma välitön elinympäristömme otettava nykyistä vakavamman monialaisen tarkastelun kohteeksi, mutta onnistuuko tällainen voimien uudelleen kokoaminen huippuyliopiston tuulissa?

---

P.S.: Aalto-instituutti (vrt. Sibelius-akatemia) olisi ensituntumalta hallitumpi nimi. (Sellainen on tosin olemassa Torinossa. Maassamme vaikuttaa jo Aalto-akatemia, tosin hoono soomi -muodossa.)

Järki voittaa, on totuuden aika 2

Efemeerinen bagatelli flanöörin muistivihosta 27. 5.:

Mikä tekee kauniin tytön hymystä kaiken ilon arvoisen? Ei sitä voi tietää, on vain koettava. Aina voi keksiä järkisyyn, aivojen pitämisen notkeina, jotta niitä voi käyttää...