Miten rakentaa välitön?

Hetkittäin tajuan, miten paljon paremmin voisin kirjoittaa, paljon tietoisemmin. Periaatteessa. Lukijana, kriitikkona... jonakuna, jonka työ on vaikutelmien keräämistä jo kirjoitetusta, voisin havaita samanaikaisesti tekstin ja kaiken, mikä on havaittavissa sen takana.

Kirjoittaminen on outoa touhua, ikään kuin mutkikkaiden kulissien ja telineiden pystyttämistä sille, mikä on – tai minkä pitäisi näyttäytyä jonain, mikä on – aina jo, koko ajan, valmis ja todellinen. Ilmeinen. Visuaalinen ajattelu hajottaa kielen syntagmat, aivan kuin se rapauttaa musiikin abstraktiksi, ajattomaksi struktuuriksi ja mitoiksi. Tällaiselle hajoamiselle alttiissa maailmassani on paljon luontevampaa puhua – niin että toinen kuulee: silloin sanat eivät jää häilymään näkökenttään, katseella sivuutettaviksi tai tuijottamaan takaisin.

Kulttuuri on kumma juttu: kaikki raataminen, kaikki harhapolut, jotka tarvitaan, jotta jokin ilmeinen ja itsestään selvä ilmenisi edes kerran suunnilleen oikein. Mutta jos se ilmenee kerran, se voi ilmetä toistuvasti, ja tämä idea houkuttelee myös ainutkertaisuuden rakastajaa.

Ilmenevä ilmenee nyt tai tuskin koskaan, ja minua ahdistaa kroonisesti avoimena pysyvä, epämääräinen kysymys, joka koskee sitä, miten tekoni, siis harkitut, ei-spontaanit ratkaisuni, vaikuttavat siihen, mikä ilmenee tai minkä tulisi ilmetä välittömästi joko nyt heti tai jossain tulevassa hetkessä.

Ilmeinen on elämä...

Väärin kuultu, luettu

Olin kuulevinani sanat "hengen laskeutumisvalinta", mutta tarkemmin kuunnellen havaitsin heidän puhuvan espanjaa, jota osaan kehnosti.

"Selloon" olikin "sen luo", suomeksi.

Proosarunossa "kirous" oli yllätyksetön "kiitos".

Lohdullinen univormu

Tietokoneeni kovalevyn tila muistuttaa aivojeni tilaa: paljon asioita limittäin ja väärissä paikoissa. Epäjärjestys viittaa monien järjestysten mahdollisuuteen; jokin usko tarvitaan, että voi tavoittaa niistä edes yhden. Kieli on suunnattoman tehokas lajitteluohjelma, kunhan sitä käyttää ja nimenomaan vapaasti: sananvapaus tarkoittaa vapautta luoda järjestystä tavalla, joka on ihmiselle luontainen. Sen typistäminen tyhmentää meitä.

Kun aloitin tämän palstan pitämisen, halusin oppia kirjoittamaan. Kaunistelin pyrkimystäni: tosiasiassa osasin paremmin kuin uskalsin. Olin niin arka, etten kuitenkaan voinut peitellä pelkuruuttani, siksi aloin uskaltaa haluta uskaltaa ja siksi yritän yhä tavoitella jotain, mihin rohkeuteni ei vielä riitä. Tukahtumatonta elämänilmaisua... Mutta koska tahdon, että löydän mahdollisimman tarkat ja toimivat sanat, en voi pitää niitä vain oman elämäni ääninä. Miksi en hyväksyisi tätä? Kieli on lohdullinen univormu! En halua lakata luottamasta siihen.

Tämä luottamukseni lienee ollut ja on ehkä yhäkin lujempi kuin olen luullutkaan: tiedostanko oikeastaan mitään siitä, miten laveat ja ylettömät odotukseni ovat? (Eittämättä leimallista on, että koetin takertua filosofiaan...) Olen yhä hämmentynyt runoilijoiden osoittamasta sympatiasta.

---

(Editoin tätä kokonaisen tunnin.)

Bloggausta hankaloittava tila

Joka kadunkulmassa kävi myrsky kimppuun. Nyt istun suojassa.

Barack siteerasi Samia

utuin seuraamaan USA:n vaaleja turhankin innokkaasti, ja päähäni juuttui soimaan soul, oikea soul – ensin sitä edusti Curtis Mayfieldin (Don't Worry) If There's A Hell Below We're All Going To Go, mutta tänään on toinen ääni kellossa...

Soikoon se, päivän laulu:

---

Näin siis menetti blogini niin sanoakseni videoneitsyytensä – in a little tent, onko hienommin fraseerattua säettä kuultu?

On nähty ennenkuulumattoman ylikansallinen poliittinen ilmiö. Kaikki varmasti muistavat vuoden 2000 kohuvaalit, mutta muistaako kukaan, kuka oli Al Goren varapresidenttiehdokkaana?

Käänteitä arkkitehdiksi

Anti-intellektuaalisuus ei ole pragmaattisuutta vaan statusviestintää, karkea mutta tehokas puolustuskeino tilanteessa, jossa uteliaisuus on uhka.

Teorian ja käytännön asettaminen vastakkain on politiikkaa, yksinkertaistaen; sen kytkös käytännöllisten ratkaisujen ja teoreettisten väittämien tiedollis-taidolliseen sisältöön on vähintäänkin löyhä.

Omalta kannaltani arkkitehtien ammattikulttuurin ongelma ei ole käsityön korostaminen, ei insinöörihenkisyys (taiteilijan näkökulmasta) eikä mikään sellainen, vaikka luonnehtisinkin itseäni teoreettiseksi haihattelijaksi. Ainut ongelma on tärkeily. Sem ei tarvitse olla suuri ongelma; siitä voi olla välittämättä, ainakin sen surkuhupaisimmista muodoista; mutta nuorena kallistin korvani yleistä vaikeutta ja vakavuutta julistaville äänille niin, että menetin itseluottamukseni. Olin liian hämmentynyt tajutakseni, ettei mikään oma tai kypsä näkemys, jota minulle tarjotaan kuin kissalle narusta vedettävää lelua, ole mikään oma tai kypsä näkemys.

Kypsä on se, minkä tekee, oma se, minkä vasta aavistaa; se ei ole koskaan oma.

Se, mikä näyttäytyy loputtoman vaikeana, on jo helppoa.

Omiin taitoihinsa voi eksyä.

Toiminta on helppoa, koska se on toimintaa.

Vertailu keskinkertaistaa, koska se on vertailua.

Vertaa sitä, mitä pelkäät ihmisissä, siihen, mitä ihailet. Vain edellinen täytyy voittaa.

---

Tämä on kahdessadas merkintä talla partikulaarisella palstalla. Harkitsen madaltavani kirjoittamiskynnystä ainakin tilapäisesti, etten tuhraa kallista aikaa tekstien ylikypsyttelyyn.

Jokainen matka vaatii selityksen

Maantietä pitkin on hienointa Tommipommia.

Elämä on vaikeaa, ja huiputukseen on ryhdyttävä itse siinä toivossa, ettei huijaa ketään.

Näin voisi jatkaa toiseen varttumisesta

Tulematta moderniksi jäisi kiveksi
vajoaisi pinnasta: masennuksessa on syvempi
järki ja tunne, ylpeys.

Elämänhäpeä, kun ajat
eivät ole aina olleet samat, kuten olisi pitänyt olla.

Ihmisen vaatimuksen täyttää etupäässä timantti.

Päähäsi tulee pohjaton kaivos.

Toivo liittyy epätoivoon, epätoivo toivoon, mainos kuolemaan, kuolema mainokseen; se on vetoketju, jonka häpäisijä avaa ja jonka runoilija koettaa sulkea; tämä on kiusallisuuden tie.

Toistan, jotta tämä olisi runo: mainos ja kuolema, taivas ja helvetti. Niiden niveltyminen toisiinsa on näytettävä. Ettei todellisuus ole välissä vaan ympärillä; että on kauhistus lausua "arki", jottei turhaan lausuisi.

Liittyy

Syksyn koleuteen liittyy outo tunne, että pitäisi hävetä olemassaoloaan, ojan penkalla, marjametsässä, suunnistamassa. Muuten sen kestäisi kyllä. Vasta jälkeenpäin tajuaa pysähtyneensä järkyttyneenä joskus, pysähtyy, sen tajuaa sitten.

Kun söin uuniperuna-annoksen, aloin miettiä, missä olin viimeksi nauttinut vastaavan, useitakin. Tonnikalatäytteellä, se oli tapa: muistin, miltä peruna näytti ja maistui, mutta ravintolaa ympärillä ei ollut. Tai ehkä oli kyläkauppa, sen haalea vaakalaudoitus. Mutta se ei ole ollut toiminnassa kahteenkymmeneen vuoteen. Miten se tähän liittyi. Nyt puhuttaisiin parin vuoden takaisista.

Kun kuva liittyy toiseen, se on pikemmin runo kuin kuvataidetta.

Jos kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei liity.

Etäisessä lainavalossa, omalla painolla

Istun tässä etsimässä painavaa ajatusta. Paavo Haavikko on kuollut. Kun olin nuori, ilahduin tiedosta, että Haavikko olikin elossa ja kirjoitti yhä. Pelkän nimen perusteella hän ei kuulostanut aikalaisrunoilijalta, mutta hän oli nuorempi kuin isäni. Painava, vakava nimi assosioitui pikemminkin Jaakko Haavioon, V. A. Koskenniemeen, siihen konservatiiviseen, mitä hyllystämme löytyi: kullattuselkämyksisiä sotienjälkeisiä kokoelmia, joissa oli sotia edeltäneitä runoja; mennyttä aikaa, nuorena vanhenneita ellei kuolleita tekijöitä. Ja olihan Haavikko aikansa vanhimpia sieluja, nimensä kuuloinen, sitä raskaamman roolin vetäjä mitä kepeämpi itse. Näin olen ymmärtänyt.

Nytkä olisi korkea aika pyristellä irti painavuudesta? Jotain väistämätöntä siinä on, tässä maassa ja ilmapiirissä. Tiheä kappale. Miten siitä pääsisi helposti ohi, jos sen lähestyminenkin on näin työlästä? Elävät kamppailevat samoja kamppailuja kuin ne kuolleet, joiden kirjoja luetaan.

Niin kauan kuin Haavikko on ajankohtainen, hänelle on vaikea kuvitella seuraajaa. Näin kauan on kauan.

Lukiossa äidinkielen tunnilla luettiin Paavo Haavikon ylioppilasaine, se oli hämmästyttävä, huvittava, pelottava itsetietoisuudessaan, jollaista emme kuvitelleet voivamme löytää. Se oli, jos muistan, proosaruno, vanha mutta radikaali, ja me seurasimme siinä kuuta tai kuu seurasi meitä. Muistan lähinnä tunnelman, aiheen ja monikon ensimmäisen persoonan. Lyyrisessä nenäkkyydessään ja luokittelemattomuudessaan epäaine hyppäsi vasten epävarmoja abinkasvojamme. Pelotti, varmasti. Opettajamme, mainio, ilkikurinen, hihitti. Runoilija oli suvereeni ja kulki ohi, karkasi kuineen, mutta me saatoimme oppia alkeet painovoimasta, kuvaannollisessa esityksessä. Etäisyydet, joilla tuo voima nousee esiin – miten hän tavoitti ne?