Keskinäiset riippuvuutemmeko meistä tekevät yhä epä-älyllisempiä?
Kun olin nuori, sana kuului vielä eikä intressi vielä näkynyt. Meillä on yhä hirvittävämpi kiire saada lapsemme kouluista läpi ennen kuin nämä menettävät naiiviutensa.
Illuusiottomuus ei vastaa eikä sivistä.
Onnistuminen on pääsääntöisesti helpommin ymmärrettävissä ja selitettävissä kuin epäonnistuminen, koska onnistuneissa hankkeissa pääsääntöisesti toteutuu jokin yksinkertainen, eheä, ennakoitu ja tehokas idea. (Poikkeukset liittynevät lähinnä elämään ja sen kuvaamiseen, kysymyksiin eksistentiaalisesta, kirjallisesta, henkisestä, jollain muotoa myös poliittisesta totuudesta; nämä ovat romanttisen ja kriittisen ymmärryksen aluetta.)
Tämä on positiivisen ajattelun t. ratkaisukeskeisyyden klassinen ja järkiperäinen perusta, sikäli kuin sellainen voidaan osoittaa ja lyhyesti kuvata. Kaikki mahdollinen ei ole yksinkertaista eikä hallittavissa mutta olennaisin useimmiten on. Sen on oltava, käytännössä.
Käytännön ihmisille mitään syvempää järkiperää ei ole olemassakaan.
En ole varmaan ainoa vakavamielinen pähkäilijä, joka hämmennyksiin jouduttuaan on jättänyt tavoitteensa kirkastamatta ja sen sijaan uppoutunut paljon raskaampaan työhön eli pohtimaan virheiden ja ristiriitojen alkusyitä ja luonnetta ja eliminoimaan niiden mahdollisuuksia – ja tämän prosessin myötä masentunut.
…Siis kääntynyt kriisissä taaksepäin etsimään eteenpäin tuuppivaa voimaa. Kautta modernin historianhan näin on tehty ja pyöritty ympyrää ja silti edetty milloin minnekin.
Iäkäs* setäni ja hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa asuivat Seinäjoella Kaartotien suorassa päässä ankaran puhdaslinjaisessa valkoisessa talossa linjakkaan valko-sini-punaisen paloaseman (jonka letkutorni on nyttemmin pilattu lapekatolla) vieressä. En koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että nämä kaksi rakennusta ovat niin lähellä toisiaan; ne olivat irrallisia kappaleita lakeudella. Tulimme kylään aina autolla, sikäli kuin muistan. Eilen kävelin hetken mielijohteesta ohi ja hämmästyin kadunvarren järjestystä.
Setäni asunnossa oli 60-luvun betoniminimalismille tyypillinen autotallimainen olohuone, jonka seiniä koristivat raskaskehyksiset paimenpoikataulut. Asuminen oli vakaata ja siistiä. Esineet pysyivat vakaasti paikoillaan. Kirjahyllyssä oli Päätaloa, porraskäytävässä voimakas synteettisen materiaalin tuoksu, pihassa tummanpuhuvia pensasistutuksia, pohjakerros ja ulko-ovi puolittain maan alla kuin bunkkerissa.
––
*Jos setäni eläisi yhä, hän olisi 103 104-vuotias.
[Muistin syntymävuoden väärin; jouluaattona saatoin tarkistin sen hautakivestä.]
Vietin tarkkuus on nyrkkisäännön luokkaa.
Vaiston tarkkuus on nyrkkisäännön luokkaa.
(Väistön tarkkuus on nyrkkisäännön luokkaa.)
Viestin tarkkuus on nyrkkisäännön luokkaa.
On korkea aika kirjoittaa helposti kääntyviä runoja, on aika kääntää katse pienoismallista Baabelin torniin ja liimaputkilosta laastikauhaan. On korkea aika tinkiä mahtipontisuudesta kansan, huvittuvan kansan, hyväksi ja täten, siis siten, kääntyä kaikille kielille.
Helposti kääntyvät runot kirjoitetaan tietokoneella, joka simuloi kirjoituskonetta. Tasavälisiä tylsiä kirjaimia. Helposti kääntyvät runot ovat proosarunoja ja niiden runonomaisuus perustuu toistoon ja tunnistettavuuteen. Helposti kääntyvät runot toistetaan toistettavilta osiltaan ainakin kolmeen kertaan.
Olenko ollut taipuvainen kuvittelemaan, että tunteeni ovat vuorovaikutuksen kannalta toisarvoisia omalaatuisuuteni ilmentymiä? Miten tällainen singulaarisuusharha on vaikuttanut käyttäytymiseeni?
Millaisia vaikutuksia minulla on ja miten kannan niistä vastuun? Tunnen tarvetta pysytellä hieman syrjässä, jotta pystyn käsittelemään tätä.
Romanttiset individualistit ja paranooikot selittävät omat tunteensa yksilöllisyyden ja muiden tunteet kollektiivisuuden ilmentymiksi. Itse olen koettanut pysyä asiallisena. Mutta asiallisesti ottaen kaikki intiimi hajoaa käsiin.
Arki voittaa: kuin ihmeen kaupalla olemisen ihme kaupallistuu. Lentokone lentää näkökenttäni halki oikealta vasemmalle. Minun ei tarvitse astua siihen, mutta jos haluan, voin sepittää matkustajista tarinoita: "Opiskeltuaan bodypump-ohjaajaksi hän muutti Australiaan."
Mutta mitä ihmettä tekisin keksityillä jutuilla: saatan kiinnostua niistä älyllisinä harjoitteina ja mieleni harhailun sivutuotteina (siis unina ja vastaavina), mutta jos alkaisin vakavissani kirjoittaa kertovaa proosaa, todennäköisesti eläytyisin siihen liiaksi ja uupuisin täydellisesti. Uupuisinko väistämättä? Tästäkö syystä tarinoiva mielikuvitukseni lamaantui murrosiässä, ja minkä surun tämä lama mahtaa kätkeä?
Kallistaessaan korvansa luovuudelle kirjoittaja ei valitse vain yhtä asiaa. Hän alkaa hakea suuntaansa uusissa suunnattomuuksissa, omaksua uusia näkökulmia kieleen ja mieleen. Jotkin niistä saattavat osoittautua radikaaleiksi, sellaisiksi, jotka uhkaavat kirjoittajan perustavimpia mielikuvia ja minäkäsityksiä, hänen tunnustamiaan tabuja ja mielenterveysnormeja. Sanottuna tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta kirjoittajan sanomana se on aina koetteilla.
Jos työ muuttuu ahdistavaksi, se ei etene; mutta jos se kiinnostaa edelleen, riittävän rento asenne lankeaa väistämättä opittavaksi.
