Älyllisilläkin aloilla reippaista ja aikaansaavista ihmisistä välittyy harvoin poikkeuksellisen älyllinen saati "syvällinen" vaikutelma. Viisaus ja raviveikkaus, pintailmiöitä kaikkialla; pintoja, joiden välillä sympatiat ja muut valinnat kipinöivät…
Glenn Gould ei ole Glenn Gould siksi, että hän olisi edustava esimerkki taitavasta pianistista, mutta ellei hahmon koko paino tiivistyisi pianosta kantautuviin ääniin, soittajan eksentrisyys jäisi vaille merkitystä, arkisiksi, sympaattisiksi oikuiksi. Tuntisimme tyypin kuin peilistä; arvoituksesta tekee vasta musiikki kuultavan.
Outous ei ole etuoikeus, mutta sillä on huomioarvoa, joka liittyy pyrkimykseemme päästä pintojen alle. Rakkauskin on prosessi, joka alkaa säröistä.
Mitä tematiikkaa väistelen tässä? Edelleenkö romantiikkaa, vaikka vellon siinä jo silmin nähden? Kuumassa lähteessä, vaikka lähin on Islannissa.
Mitä epätyydyttävää on pinnalla pysymisessä?
Sisäiset ilmiöt ovat hauraita, levottomia, peiteltyjä ja naurettavia, institutionaaliset lujia järjissään ja mielivaltaisuuksissaan, tyhjää avaruutta vasten. Tämä metafora on houkutteleva mutta epätyydyttävä: kevyet, kylmät laatat peittävät tulisen järven pinnan; tulivuoria on siellä, missä sitkaus hellittää, onneksi harvassa. Maa kammitsoi voimansa oman painonsa alle. Luullakseni ihmisen vulkanologia pysyisi mielekkäänä topiikkina, jos gravitaatiolle olisi osoitettavissa psykologinen vastine. Jos olisi, painostavinkin ilmapiiri paljastuisi mitättömäksi osaksi ytimen paineesta. Liian lohdullinen ajatus, eikö vain? Jopa radioaktiivisuuteen, josta sisäinen energia kumpuaa, on helpompi samastua.
Vai onko niin, että ulkoiset paineet todella ovat mitättömiä sisäisten rinnalla? Suojelevatko instituutiot kaikkine toimintamuotoineen ja -muoteineen meitä oman mielemme raskaudelta?
