Sekamuotoisia katkelmia
Onko maailma jo niin valmis, että sivistyksen puolestapuhujat suistuvat puolustelijoiksi? Vielä tuo näyttäisi tarvitsevan asujaintensa aktiivisuutta, muttei enää merkityksiä, joilla olemme sitä kunnioittaneet ja juhlistaneet. Sivistämme itsemme hengiltä, epäilee homo novus, aikamme runsain luonnonvara. Hengiltä kuollut, pätevästi yhdentekevä.
En halua kuulla elitismistä mitään. Keskinkertaisuus on ylivoimaista. Ja halveksunta halpaa.
Ei mitään niin typerää ja tyhjänpäiväistä, ettei siinä voisi epäonnistua.
Siinä, että laadullinen kritiikki pyrkii ylittämään sentimentaalisen lähtökohtansa...
On annettava esimerkki tai epäonnistuttava. Mutta epäonnistuminen olisi esimerkkinä parempi.
Sisäinen kaaos. Aivan. Se on uskollisuutta ulkoiselle kaaokselle. Onnetonta rakkautta pikemminkin.
Ihmiskasvot, niin mielivaltaiset ja niin merkitsevät. Niin valikoitu, niin valikoiva luonnonilmiö.
Nälkätaiteilija, ettei vain möisi lahjojaan.
Hän palvoo lapsuutensa raunioita.
Oivallusko? Maasta nostettu kivi tai kanto.
Paljon pitää vielä kirjoittaa, ennen kuin maailma on valmis. Kuka niin muka sanoikaan? Paljon pitää ihmisen kirjoittaa. Viinilasin ääressä, väitti kirjailija. Istua kotonaan viinilasin ääressä ja kirjoittaa. Kirjailijat puhuvat sellaisia, mukavia, unessa, punaiset housut jalassaan
(kuin pankkiirit viikonloppuisin).
Eikö ihminen opi, eikö ihminen löylyty. Pitääkö sille puhuakin vielä?
Jätin pois turhat sanat, sellaiset, jotka voisivat loukata. Sinä sanoit, ettet ymmärrä, ja loukkaannuit.
Että yrittää puhua samaan aikaan monesta asiasta. Pikatuomio: mukasyvällistä jos mikä.
Pidempi tuomio, vaikea perustella. Mutta enkö pääsisi vapauteen, jos tuomitsisin aina ensin sen, mitä teen.
Oi armoa oi. Свобода.
Metafysiologia, varjo ikkunassa. Taas turha säe
tai fragmentti.
Tai kappale, säteen tappi ja tilke
etenemä, linnunkuuluma
puuttuva kuvio, puuttuva
sävy: välttämätön, mutta
vailla laajempaa merkitystä.
Olisiko tämä kertomuksen alku. Millaisen kertomuksen alku tämä olisi? Riippuu siitä, jatkanko nyt vai huomenna. Hetken ylivoimainen vastuu.
Näin meidän kesken, mielessäni ei ole kertomusta, johon uskoisin – tai jonka uskaltaisin kertoa, jos uskoisin.
Elävästä elämästä ei voi kirjoittaa, se on liian hallitsematonta. Tämän kirjoittaja ei ole kiinnostunut siitä, kirjoittajana.
Kevät järkyttää häntä vuosi vuodelta enemmän. Tässä ei ole mitään uutta, paitsi hänelle itselleen, kokijana.
Sensuroidun paluu.
Se ylellisyys, että joudun kuohuksiin omien tunteideni takia...
